Ja minä katson maailmaa

Pidin yksi ilta "opiskelijaillallisen yhdelle".
Kynttilät tekevät aina sen jonkun.

Kävelin myös pitkin yötä.

En juuri muista ottaneeni tätä kuvaa. Mutta löysin sen, se oli harharetkiä maailmassa ja minä näin siellä jotain.

Mitä vielä?

Silmitön ihastuminen on ihan mukava olo. Kunnes iskee epävarmuus. Pitääköhän se minusta niin? Tulisiko meistä mitään? Ei siinä vielä mitään, sen kestää, mutta sitten kun rupeaa itsekin miettimään onko tämä nyt sittenkään se ihminen? Ennenkuin olen edes tavannut häntä. Kuinka sekaisin voi ihminen saada toisen pään?

Jään hämmentyneenä seuraamaan sivusta kun joku toinen häslää päässäni.

Uneton

Kuvina kuljen läpi muistoja

Vohvelirauta oli pakko ottaa käyttöön kun kämppis semmoisen jouluksi sai.

Herkullista!

Lahjontaa, tämä oli eleenä mahtava.












Löysin sen kahvikupistani.

Kun koirat päättävät pureskella uusia asioita..

Ainoa kasvini joka on selvinnyt hengissä.

Asioita joihin olen ujuttanut itseni mukaan

Itsepäinen rakkaus

Nuotioreissun jäljet

Kerran päivässä käämien palamiseen












Soittoergonomian optimointi voi olla
vakava asia.

Askartelin ruuvin!

Valoja tauluun

"Saisiko sitä vielä pienempään tilaan?"

Vähemmän valoja taulussa...

Oikeaoppinen matka kohti Kuopiota alkaa tottakai Tampereelta

Pätkis on hyvää.
Isompi on aina parempi?

Olihan?

Joka tapauksessa, keikat ovat vain mahtavuutta ystävän seurassa.

 

                  Kiitos.

...

Olen myös leikkinyt perjantaisin amista, se vaihe kun jäi elämästä vähän käymättä.
Koitin eläytyäkin jollain tapaa tuohon mielentilaan!

Hän, runonkaltainen

Sinun kanssasi minulla ei ole syytä kirota. Olisin saavuttanut sen kauneimman.
En heräisi päivään tyhjänä. Nauttivatko taulut olemassaolostaan ennen maalausta?
Minun ei tarvitsisi ajatella mitä ajattelisin. Voisin aina upota siihen rakkauteen jota koen.

Mutta missä olet nyt kun todella kaipaan sinua?

Olen hukassa(ko?)

Haluaisin kirjoittaa. Meinasinkin, minulla oli aihe. Mutta hävisin vain johonkin muualle. Väsyttää, turhauttaa ja olen vain niin kyllästynyt.

Parin viikon päästä tähän samaan aikaa olen saapunut takaisin kotiin Kuopiosta, nähnyt vanhaa ystävää toivottavasti hyvä keikan merkeissä. Jos se olisi jotain  mitä tarvitsen, tai vähintäänkin saisi edes hetkeksi laimentamaan alati kasvavan hiljaisuuden.

Olen hukassa(ko?)

Kylmä kuin metalli, tyhjä kuin sydän
Minä olen matkalla takaisin pimeään
Kylmä kuin metalli, tyhjä kuin sydän
Ei sitä vielä nää, ei sitä vielä nää

Maaliskuun aurinko, älä meitä hylkää
kun päivä pitenee niin vähäksi aikaa
Tuulessa pakkaslumi leikkii, vaikka pian sulaa
ei sitä vielä nää, ei sitä vielä nää

Ja ennen kuin aurinko jäätyy
se palaa hetken kuumemmin
Ja ennekuin silmämme sulkeutuu
mitä kaikkea ne vielä näkevät

Kuuma kuin metalli, täysi kuin sydän
minä olen matkalla takaisin valoon
Kuuma kuin metalli, täysi kuin sydän
ei sitä vielä nää, ei sitä vielä nää

Joskus
yltää tuo valo tännekin
ja minä muistan paikkoja
joissa en ole käynyt

Olenko minä hukannut elämisen taidon?

Olenko minä hukannut elämisen taidon?

Olo on niin tyhjä. Välinpitämätön. Silti jotain. Sisälläni on jotain erilaista, jotain mitä en ole aiemmin tunnistanut omakseni. Se on kevyttä mutta se ei ole iloa.

Olenko minä hukannut elämisen taidon?



Olen luovuttanut elämässäni. En tavoittele enää mitään. Elän päivä kerrallaan. Elämä tuo mitä tuo, jatkan polkua jonka jo valitsin enkä etsi suurempia sivupolkuja. Olen eksynyt ja käynyt liian monta umpikujaa. Seuraan vain mielitekoja, en minä kaipaa enempää. En kestä enempää. Haluaisin käydä Turussa, mutta pelkään vähän.

Rikon kappaleiden alkuja ja unelmoin siitä olotilasta viime kesän alussa että olin valmis tekemään mitä vain. Nyt en edes ajattele.

Olenko minä tosiaan hukannut elämisen taidon?

Sitä vuoristorataa vain

Eilen olin innoissani. Eilen olin turhautunut. Eilen olin onnellinen, eilen olin murtunut. Eilen minulla oli päivä täynnä asiaa, ajatuksia.

Maistoin makeaa kaakaokahvia. Join vahvan tummapaahtoista jossa maistoin paahteisen puisia mutta hyviä vivahteita. Selailin verkossa ja toivoin 20 prosentin riittävän minulle.

Minä kirjoitin sanoja, merkityksellisiä, merkityksettömiä, jotain siltä väliltäkin. Haaveilin tutun kanssa kuinka joku päivä menemme johonkin laavulle puiden kanssa ja paistetaan makkaraa. Ihan vain koska voimme.

Pelasin 50snt arvosta pelikoneilla.

Keskustelin paljon musiikkia.

Eilen minä luin vanhoja viestejä ja en jaksanut nousta lattialta pitkään aikaan, sanat lamauttivat. Tunteet joita koki, ne olivat niin voimakkaita että en halunnut kuin unohtaa.

Mutta pienet, sitäkin tärkeämmät asiat jäivät eilisestä. Ystävälliset ajatukset.

Kiitokset teille.

Tahdonalainen

Olen pahoillani että kirjoittelen tänne niin lyhyeen. Yksinpuheluni ovat nykyään kahdenkeskeisiä. Mutta yritän parhaani.

Mutta minä mietin. (...), en tunne enää mitään. Mitä minä lopulta haen? Minä tiedän että kauneus on vain kuvitelmaa, ihmisen ympäristöstään muodostama käsitys kauneudesta. Olisivatko nämä ihmiset kauniita jos he kävelisivät verkon sijasta vastaan kadulla? Katsoisinko ja toivoisinko että olisin pysähtynyt, välittämättä tilanteen outoudesta huikannut perään, ehkä juossut kiinnikkin, ja selittänyt että hän oli niin kauniin näköinen että haluaisin viedä hänet kahville? En minä kai normaalisti olisi niin nirso ihmisestä. En varsinaisesti pitänyt alkuun (...) Melkein poikamainen. Lyhyet hiukset jotka eivät sopineet hänen kasvonpiirteisiinsä. Mutta hän oli ihastunut minuun ja minä halusin tietää mitä oli rakastaa, aloitimme kai seurustelemaan, sikäli kun se on lähin ilmaisu. Minä rakastuin hänen ulkonäköönsä myöhemmin. Tiedänkö minä oikeasti mikä on mielestäni kaunista? Minä en osaa sanoa mitä pidän kauniina kasvojenpiirteissä. Onko se lopulta vain se mitä sen kaiken takana on, jonka mukaan ihastun kasvoihin? Jos pidän jonkun kasvoista samantien, pidänkö niistä vain koska ne muistuttavat jotakuta? (*muutama nuoruuteni ihastus lueteltu*) nuorempana?

- Katkelma viestistä jonka lähetin juuri hyvälle ystävälle
jota en ole koskaan nähnyt tai kuullut, mutta jonka tunnen.

Täytejulkaisu

Bendeleen börheä, ei sitä voi kuin rakastaa.