Vielä joskus

Herra Ylppö & Ihmiset 
Ikuiset

Me olemme rakastaneet kodassa ja Ruisrockissa me olemme rakastaneet laavuilla ja lakanoilla
Me olemme rakastaneet tahdissa Hanoi Rocksin Me olemme rakastaneet lattialla poikamiesboksin
Me keksimme jotain aivan neroa
Me emme eroa Me keksimme jotain aivan neroa
Me emme eroa
Me olemme ikuiset
hetken aikaa
Me olemme ikuiset pohjoisten tähtien alla
Me olimme rakastuneet juhannuksena muistelisin Me olimme rakastuneet
muutaman minuutin
Me olimme rakastuneet tosi nopeasti kanarialla Me olimme rakastuneet Loosen tanssilattialla
Me keksimme jotain aivan neroa
Me emme eroa Me keksimme jotain aivan neroa
Me emme eroa
Me olemme ikuiset
hetken aikaa
Me olemme ikuiset pohjoisten tähtien alla
Jokainen meistä pienistä ihmisistä
on tehty tähdestä ja tähdet johtaa kotiin takaisin
Me keksimme jotain aivan neroa
Me emme eroa
Me olemme ikuiset
hetken aikaa
Me olemme ikuiset pohjoisten tähtien alla
Me olemme ikuiset
Me olemme ikuiset
Me olemme ikuiset
Me olemme ikuiset

Vielä joskus minäkin keksin jotain neroa. 

Ehkä vielä joskus...

Jouluhenki

Hymyjä, lämmintä tunnelmaa. Ikkunoista kajastavia valonsäteitä, villalankaa. Uunista kantautuva leivosten pehmeä ja täyteläinen tuoksu.
Tieto siitä että on lupa olla rennosti.
Tieto siitä että nyt saa luvan unohtaa arjen kiireet ja ongelmat ja vain nauttia perheen kanssa.
Niistä on hyvä joulu tehty.

Joku voisi sanoa että joulu on turha juhla. Mutta jos joku asia yhdistää ja tuo lämpöä että rauhaa elämiimme, niin minä sanon sitä tarpeelliseksi juhlaksi. Toivon että jokainen saisi viettää rauhallisen joulun tässä jatkuvassa liikkeessä olevassa maailmassa jossa ei saa pysähtyä. Nauttikaa hetkestä. Antakaa itsenne rentoutua.

Olet oikeutettu siihen.

Jouluja!

Ja kiitos kauniista ja lämpimistä hymyistä ja halauksista, saitte minut onnelliseksi.. :)

Ya wanna turn up and do a favor?

Kolme tuntia raakaa aivotyöskentelyä fysiikallisten ongelmien parissa, määritä, määritä, laske, selitä omin sanoin, laske, määritä uudestaan. Kirjoita reaktioyhtälö. Saat pillimehun, valmistaja VIP ja makuna sokeri.

Hiton ydinfysiikka. Mielenkiintoista mutta samaan aikaan niin järjettömän turhauttavaa, helppoa mutta silti aivoja rasittavaa. Tai ainakin siltä se tuntuu. Aivojen muutenkin harvinaisen hankala tyhjäkäynnin ylläpito näinä aikoina voi tosin vaikuttaa asiaan.

Kahvia. Hetken helpotus.. Ihana ja niin epätäydellinen pilkku maailmassani, oma pieni riippuvuuteni. Tarvitseeko ihmisen olla riippumaton kaikesta? Jos se ei haittaa niin miksei se voisi olla hyväksi? Onko musiikki pahasta jos siitä ei vain pääse irti? Edes vaikka joskus haluaisikin? Kahvi on hyvää.

Nyt on mobiilivehkeet tien päällä viihdyttämässä and on the roll. Matka käy kohti Kuopiota ja salaa mielessäni haaveilen käyväni siellä keskustassa pyörimässä, tapaavani naisen joka ulkonäöllään saisi minut katsomaan perään. Pitkään. Elämänjanoinen. Spontaani ja räiskyvä. Kielillä leikitellen päätyisimme kahvilaan ja jakaisimme hiljaisuutta ja pitkiä katseita. Kuvitelmat mielissämme törmilisivät yhteen kiivaiden kysymysten ja kysymysmerkkien keskellä jonkun tärkeämmän tarkoituksen nimen alla. Numerot vaihtuisivat kirjaimiin koodattuna ilman läpi ja saisin sisällön takaisin elämääni. Se olisi kuin leffaa.


Pitääkseni blogin suht visuaalisena, tässä meiä kissa iltatunnelmissa.
Se tykkää olla mukana kaikessa mitä ikinä teenkään koneella. Tuitui.

Rahalla mielipahaa vastaan pt. 2

NO MIKSI tämä on toinen samalla otsikolla? No koska nyt se tuhlaus alko realisoitumaan. Tnä saapui aikainen joulupaketti Saksasta:      (Rich bastard, yea, that's what you may call me.)

the t.bone MB75, Thomannin kiinassa teetättämä kopio Shuren klassikoksi muodostuneesta SM57 mikistä. (Ulkonäköä myöten kopioitu.)

Millenium mikkiständi + K&M mikkiklipukka

Kuvassa myös aiemmin ostamani Rode NT1 mikki laulu- ja akkariäänityksiä varten.






                                    Halvalla ei saa hienoa laatikkoa. :(

        Komiaa nahkahihnaa metsästin liian kauan, nyt sen sain.

Joulu. Minä tulen viettämään sen leikkien uusilla leluilla. ((:

___________________________



Kirpparireissusta jäi mieleen jäi pyörimään tuo aikuistumiskysymys.

Toki näin 18-vuotiaana(kin) tuntuu että en ajattele kuin jotkut nelikymppiset ajattelee elämästä, mutta muututaanko me kaikki käymään sitä samaa linjaa? Ajatus on outo että ajattelutapa enää muuttuisi kun sen kerran olen omaksunut. Mutta onhan niin käynyt jo kertaalleen. Useitakin kertoja.
Siinä vaiheessa kun on onnellinen jo siihen mitä omistaa ja mitä itsellään on. Ei oteta riskejä ja eletään rauhassa ilman isompia repäisyjä.
Ehkä minustakin tulee semmoinen.

Muutan vaimon kanssa omakotitaloon, ostan farmariauton, syön päivälliseksi makaronilaatikkoa ja mulla on jotkut kaksoset räpläämässä kitaroita kun silmä välttää. Pari pinnasänkyä jossain pastellinsävyisessä huoneessa jaja....

Okei nyt kuvottaa jo.

Ehkä se on sen ajan murhe. Eikä tossa ollut pahaa kuin lapset, ajatus niistä on erittäin kaukainen.
Vielä toistaiseksi ainakin. Ja semmoinen sen varmaan pitää ollakkin tässä vaiheessa.


Ps. Toimiiko toi kävijälaskuri? Mulla näyttää tyhjää

Rahalla mielipahaa vastaan

Tänään heräsin myöhään. Talo oli tyhjä.

Radio päälle, kahvia, ja nojatuoli. Aamuaurinko paistoi sisään armeliaasti. Rauha. Vain minä itseni kanssa. Hetken aikaa kaikki tuntui taas hyvältä. Mikään ei painostanut

Päivemmällä kävin äitini kanssa kirpputorilla. Löysin itselleni jälleen uuden Kiroileva Siili -mukin. Ja kirjan.
Vaikka ensiksi päätin että en jaksa ostaa sitä kirjaa, jäi se mieleeni niin että päätin sen kuitenkin ostaa. Repaleinen kansi, mutta vain 1€ panos. En menetäkään mitään vaikka se huono olisikin.

Kirpputorilla oli yksi pöytä. Pöydän tavaroista näin niiden omistajan olleen sisältään hyvin kaunis. Vanhoja levyjä minun lapsuudesta, Kwan, TikTak, Gimmel, The Rasmus, muita. Vaatteita. Vanhoja tavaroita. Ja sitten vauvanvaatteita, kaikenlaista uutta krääsää mitä jokainen perheenäiti omistaa. Tuli surullinen olo, tuleeko meistä jokaisesta nuoruudemme jälkeen vain yksi tavallinen aikuinen ihminen muiden joukossa? Tylsä, mielikuvitukseton?
______________

Soitin kitaraa, tein sointukierron. Aluksi soitin hiljaa, tavaillen parasta kaavaa soittaa. Lisäsin vahvistimesta ääntä.

Sointukierto oli niin kaunis ettei se kaivannut ylimääräistä rauhattomuutta joten ensimmäisenä poistin säröt. Jätin vain pyöreän reunan.

Sävelet olivat niin kauniita etteivät ne kaivanneet ylimääräistä jämäkkyyttä saavuttaakseen huomioni joten seuraavana poistin keskiäänet.

Kitara vaatii kujertaa kermaisesti joten käytin tavasta poiketen säätöjä joita en ollut käyttänyt vielä eläissäni.

Jäädäkseen päähäni soimaan, lisäsin palettiin vielä ripauksen kaikua; jotta yksikään nyanssi tai harmoniaan istuva virhe ei jäisi huomiotta.

Lopulta äänitin tuon kauniin teoksen talteen. Elektronien liikkeenä niiden kokoamaksi ryhmäksi, josta ihmisen tuhansien vuosien kehityksen vaatinut tekniikka pystyy sen toistamaan yhtä kauniina kerta toisensa jälkeen, kulumatta kuin mielissämme.

https://www.dropbox.com/s/msavx0iigr7skuv/Calm.mp3

Pahoittelen kun jätin napsunnan taustalle kuuluviin, ei pitänyt. Enjoy anyway.

Pala maata

Uusi Hobitti - check. Komeasti leikkivät tuolla uudella 3D tekniikalla, pari kertaa väistin rielusti ja kirosin ääneen kun joku isompi kappale lensi kohti, huh. Siellä kameran lentäessä ympäri maisemia ei voinut kuin kuvitella minkälaiseen keinotekoiseen todellisuuteen me vielä joskus päästään pakenemaan.

Osaako kukaan enää hakeakaan niitä kokemuksia enää elävästä elämästä?

Itsetuntoni pönkittyi onneksi myös tuolla reissulla. Finnkinon yläkerrassa odotellessani leffan alkua ja halpoja Pätkiksiä mutustaessani pari alakerrassa olevaa tyttöä katselivat minua ja puhuivat jostain. Hymyilivät takaisinkin. Ainakaan en ole tyhjää ympäröivälle maailmalle, vaikka eivät olisikaan puhuneet mitään erikoisempaa. Kaikista pahinta olla vain ilmaa. Vähästä minäkin olen tyytyväinen, mutta olen ylpeäkin siitä. Toki saatan sadatella kaikkea, mutta sisimmässäni, en minä tarvitse kuin muutaman asian ollakseni aidosti onnellinen.

Tarvitsen vain rakkautta. Ja ymmärrystä luonteelleni.

 

Taianomainen biisi. Tunnelma, tämä tunnelma...

Hiljaa. Pehmeää, lämmintä. 

Taustalla tunne jostain niin kauniista ettei sille ole olemassa sanaa.

Tämäkö on elämäni viimeinen luku, tässäkö rivin reuna?

Toinen mies.
"Et kai sä nyt mustasukkanen oo? Pöhkö." *Virnuaa*
________


Henna tuntui koko ajan etäisemmältä. Luulin että olin tehnyt jotain väärin ja yritin hyvittää kaiken järjestämällä överiromanttisen illan meille. Halusin tehdä jotain semmoista josta kaikki haaveilee mutta josta vain harvat pääsee kokemaan koska on omalle rakkaalleen liian itsestäänselvyys. Minä haaveilin semmoisista jo ennenkuin edes tiesin mitä rakkaus oli. Luulin sen jonkun virheen olevan vielä hyvitettävissä, mikäli semmoista olisi. 

Sytyttelin hänen kotipaikkansa läheisen rannan täyteen tuikkuja. Lempipaikkamme. Ajankohtaan nähden lämmin ja tyyni ilta, täysin pilvetön taivas. Varasin mukaan useamman lämpimän peitteen, lämmintä kaakaota ja hänen lempiherkkujaan + lämpimän viltin ettei varmasti tulisi kylmä. Laituri ja ranta suorastaan kylpi tuikkujen vienoa pehmeää valoa. Tähtiä alkoi näkymään pikkuhiljaa ja tarkkaa kuuntelemalla saattoi kuulla hienoisen tuulenvireen jossain kauempana sekä jossain vielä kauempana kaukaa ohi ajavien autojen äänet. Vastarannalla näkyi kalliomaisemat ja kyläkeskuksen väriloisto.
Tunnin ahersin tämän kaiken eteen, vain kuullakseni että hän ei pidä siitä... Siinä vaiheessa tiesin että meidän aika alkoi olla lopuillaan.

Julkaisematon teksti:
"En tiedä miten päin taas olla.

Saan olla helvetin ylpeä itestäni jos onnistun itteni huijaamaan tämänkin paskan ohi.


Suhde tauolla eikä mitään takeita jatkosta.
                     Syy: ei ole.
Tunteet vain viilenivät. Eivät vain molemminpuolisesti.
Ainoa toivo on että kaikki olisi vain sairauden syytä, jos se pystytään hoitamaan?
Joka tapauksessa olen aivan rikki. Pakenen vain todellisuutta ensi keskiviikkoon vanhojen GTA pelien ja ostamieni NCIS kausien avulla.


Vanhemmat riiteli taas. Äiti lähti yöksi pois. Niin ei ole tapahtunut koskaan.
Pelottaa...

Ehkä minä olen etuoikeutettu kun minulla on kaikki tarvittava, koti, ruokaa, rahaa. Rajaton netti. Ymmärtävät vanhemmat.
Tosin, en koskaan ole halunnut kuin ehjän perheen ja jonkun jota rakastaa. Nyt ne molemmat on lähdössä.

Anna mun kaikki kestää..."

Kuukausi sitten päätimme että vaikka minä rakastin häntä kuinka paljon tahansa, ei meidän tulisi enää jatkaa koska vastavuorottomassa suhteessa roikkuminen ei auttaisi kumpaakaan. Puoli kuukautta sen jälkeen kuulin että hän oli ihastunut jo toiseen. Tuona kuvailemanakin iltana hän halusi ennemmin olla tämän uuden ihmisen kanssa viestimässä.
(Vaikka jälkeenpäin kuulin että hänkin tunsi kuitenkin syyllisyyttä kaikesta mitä hän tunsi tätä toista kohtaan ja pitää eroa edelleenkin hänen syynä.) 

Mä hajosin niin helvetin pieniin murusiin että mut pystyi lakasemaan sieltä koulun lattioilta.
Minä itkin.
Keskellä välituntia.
Keskellä ihmisiä.

Minä halusin meidän tarinan olevan sääntö poikkeukseen, halusin hänen olevan elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus... Me opimme olemaan omat itsemme ja opimme elämään yhdessä juuri niinkuin halusimme elää. Me opimme hyväksymään toisemme ja opimme ymmärtämään toisiamme. Opettelimme rakastamaan. Ja opimmekin. Mutta yhtäkkiä minulla ei ole enää ketään kehen tukeutua. Ei ketään ketä pitää sylissä ja katsoa hyvää elokuvaa, ei ketään ketä halata ja ja pitää hyvänä. Menetin ainoan asian mikä oli minulle elämässä tärkeää. Asian joka oli ainoa asia elämässä mitä tarvitsin ollakseni tyytyväinen ja onnellinen, minä olin löytänyt sen mitä haluan elämältä. Halusin vain rakastaa ja olla rakastettu. Nyt olen kuitenkin yksin.


Olen hukassa.