Kuinka paljon minä halusin tavata

Keltainen talo. Tappavan murhaava koulu. Matkailu. Läheisyyden kaipuu. 

Me löysimme aiheita joista keskustella, ne tulivat luonnollisesti. Kuumotellen, mutta täydestä halusta tuntea toinen. 

Olimme jo sopineet tapaavamme Savonlinnassa, näkisimme ensimmäisen kerran molemmat toisiimme ihastuneina.

Ja kuinka todella halusinkaan hänet tavata. Soitin Ghostin kappaleita jatkuvalla syötöllä. Yhtyeestä ei enää ketään muuta voinut tulla mieleen. Cirice. Näin kappaleessa hänet. 

Hänet.

Minut.

Meidät.

Molemmat. 

Minä haaveissani kuvittelin meidät siihen tunteeseen, siihen tunteeseen kuinka olemme ja kuulumme toisillemme. Kuinka olemme toisillemme tärkeintä mitä voimme kuvitella. Kuinka avoimuudella toisillemme olemme täydellisen epätäydellisiä. Minä halusin olla sitä. Halusin parasta hänelle. Parasta meille molemmille. 

Löysin itseni junasta kohti Savonlinnaa. Muistan tänäkin päivänä sen jännityksen kun olen matkassa. Katselen ulos vaihtuvia maisemia, jopa pienen pakokauhun pilkahdellessa jossain kaukaisuudessa. Mutta sillä ei ole mitään voimaa, sillä minä olen ihastunut korviani myöten. Minä haluan tavata tuon hippiäisen, haluan saada selvää tunteistani ja kuinka jokin päässäni huutaa saada tietää lisää hänestä. Osaamatta kysyä kuitenkaan melkein mitään.

Melkein myöhästyin junan jatkoyhteydestä, minä juoksin. Juoksin todella kovaa, minä en myöhästy. Juna kyllä odotti vielä minuutteja päästyäni sisälle, mutta en minä sitä tiennyt.

Olen melkein Savonlinnassa. Mietin kuumeisesti, höperönä että pidänkö pipoa päässä vai en kun saavun. Pieni tyyliseikka, johon keskityiin kaikessa siinä jännityksessäni.

Lopulta näin hänet.

Laiturilla. Odottamassa.

Söpö. Sievä. Menetettyjen yöunieni mustanpuhuva ruhtinatar.

Ja minä sain halata häntä jälleen. Pitkään.

Ja se tuntui paremmalta kuin mikään koskaan aiemmin.

Kummitus

Ulisimme yhdessä elämää. Harmitonta. 

Olimme puhuneet Ghostista, kun yhtye ei ollut vielä lyönyt läpi Suomessa. Jännitimme yhdessä uuden levyn ilmestymistä.

Puhuimme kuinka voisimme tavata joskus. Puhuimme päivistämme.

Hehkutimme yhdessä kuinka hyvä Ghostin uusi levy Meliora oli.

Tuntui etten voinut ajatella kuin häntä. Säilytän edelleen kaikkia kuvia hänestä. Jokaista profiilikuvaa, jokaista lähetettyä kuvaa hänestä.

Kerroimme päivistämme, kerroimme toisistamme.

Minulla oli rahallisesti tiukkaa, ihan omasta syystä,
ja hän tarjoutui lainaamaan minulle.
Olin otettu.
Maksoin rahan hänelle melko pian takaisin. 

Kävin kaukana jossain metsissä eräässä muusikoiden tapahtumassa, hyvin alkoholipitoisessa semmoisessa. Hän pyöri mielessäni, ja vaikka olisin taatusti sanonut sanat myöhemminkin, kerroin hänelle kuinka olen ihastunut häneen, ja kuinka hieno ihminen hän on. Kuinka hänen sanat soljuvat äidinkielellään kauniimmin kuin koskaan olin kuullut, sytyttäen ensimmäistä kertaa intoni kieltä kohtaan. 

Hänen asenteensa oli jotain kaunista, mitä en voinut vastustaa. Kevyen huolettoman kuoren alla oli viisautta, halua pohdiskeluun. Älykästä. En pysty koskaan sanoilla oikeasti kuvailemaan tuota mitä hänessä näen, mutta hän saa minut ajattelemaan kuinka maailmassa on paljon älykkäämpiäkin ihmisiä kuin minä. Koska hän on yksi heistä.

Hän on kaunis. Söpö, silloin mustatakkuinen pikku hippiäinen mustissa vaatteissa. Usein katson ja ihailen kuinka hänen kylkensä piirtyy kauniin kaartuen, kuinka hänen kasvoissaan on jotain mitä olen aina hakenut, sitä koskaan pystymättä sanoin kuvailemaan. 

Täydellinen. 

Minun silmiini.

Vähintäänkin.

Hän vastasi viestiin, ja kertoi kuinka minäkin olin hänen mielestään mukava. Olin aivan haltioissani. Taisin kertoa tästä paikalla olleille, vaikkei kukaan oikeastaan edes tiennyt mistä puhuin.

“oho perhana 🙈🙈 olipas kuningas alkoholi kiva ja sinäkin olet aika erittäin tosi kiva ja tuo viesti oli kiva ja älä kuole hei sinne sinä pieni humalainen / krapulainen ihminen, mitään kaduttavaa oo 🐱🐱”

Enkä saanut häntä pois mielestäni, saati että olisin edes halunnut.

“Oon ollu ihan myytyä miestä jo jonkun aikaa, ihan näin ilman humalaakin haluan sanoa että oon ihastunut suhun ja oikeasti haluaisin tälläkin hetkellä olla jossain lähempänä sua kuin Tampereella asti. 

Tiedän ettei olla ees tavattu festareiden jälkeen, mutta kiinnostaa silti, uskotko että kaukosuhteet voisi toimia?” 

“voi apua aww 🙈🙈🙊 nyt hukkasin sanat itsekin, oot ihan huipputyyppi ja todellakin haluisin tavata sut uudestaan (--: 😻 kaukosuhteista mulla ei oo mitään negatiivisia ajatuksia mitä nyt kavereiden menoa oon seurannut, parhaimmillaan yksi tuttu seurustelee Ranskassa asuvan kanssa ties kuinka monetta vuotta että eipä siinä 😸”

Minun täytyi ottaa yhteyttä

Minun täytyi ottaa yhteyttä. Tämä oli kuin unta, tapasin hänet juuri kun sitä vähiten odotin. Kun annoin itseni päästää irti jatkuvasta etsinnästä, annoin itselleni mahdollisuuden olla aito. Aidompi kuin koskaan aiemmin. Kiusallinen, mutta oma itseni. Seurailin kuin leimautunut lintu häntä. Koomisinta onkin, että en tajunnut tätä aivan itsekään. Halusin vain olla hänen kanssaan.

Tuntea hänet.

Unohdin että ihmiset pitävät seuraamista epäilyttävänä. Unohdin oikeastaan kuinka normaalisti käyttäydytään. Kuinka normaalisti puhutaan. Jarmo-Pentti syntyi, yksi pitkäaikaisimmista meidän välisestä jutusta. Jonka alkuperän unohdin, ja muistin uudestaan. Kävellessämme kohti lavoja, esittäytyessäni hänen kavereille.

En silti vielä tiennyt, mutta olisin tulossa tapaamaan henkilön joka saisi minut kokemaan elämäni parhaimmat hetket.

Tapasin henkilön joka sai minut tuntemaan enemmän kuin koskaan. Henkilön jonka kanssa olisimme molemmat virheellisiä, kuitenkaan tietämättä siitä. Kohtalon ivaa, sanon.

Halasin häntä. Ensimmäisen kerran eräänä iltana, kun luulin hänen jo lähtevän. Hain häntä, halusin nähdä hänet vielä kerran, kuulla hänet. Taisin odottaa häntä vain ulkona käyskennellen. En edes muista mitä tein, minä vain odotin. Ja hän olikin lähtemässä, palatakseen myöhemmällä päätöksellä kuitenkin kavereidensa vuoksi vielä takaisin. 

En meinannut edes nähdä häntä pimeässä. Lopulta näin hänet, ja halasin häntä ensimmäistä kertaa. Pelkäsin sen olevan myös viimeinen. 

Hän palasi. Vietimme vielä aikaamme festareilla, nauttien, vaikka olosuhteista kipuillen, ja sen kaiken lopulla halasimme vielä kerran. Mahdollisimman kiusallisesti, hän kavereidensa seurassa, minä halusin halata häntä ja halasin. Halusin ottaa yhteyttä jälkeenpäin, pelkäsin ottaa yhteyttä jälkeenpäin, ja saatoin sanoa hänelle jotain hetkessä. Poistuin, ajelin pitkälle. 

Ajelin myöhään, ajelin läpi yön, vaarallisesti, mutta en saanut enkä halunnut häntä päästäni. Auringon noustessa, univelkaisena ja kofeiinin kyllästämänä, todella tunsin kuinka ihastunut olin. Ihastuksen läpikyllästämä.

“Minut on fyysisesti haavoitettu, olen kolhittu niin että pelkästään takaisin ylös nouseminen tuottaa tuskaa. Olen kärsinyt kevyen krapulan ja aivan liian paahtavan päivän. Olen huutanut kurkkuni kipeäksi ja polkenut jalkani rikki maahan. Olen ollut kylmissäni ja märissäni. Olen mennyt läpi päivien, tunteja velkaa yötä.

Mutta minä olen kokenut musiikkia, yhteistä euforiaa yhdessä muiden kanssa yhden erityisen keikan aikana. Minut löysi kaunis ihminen ja jonka kanssa seurueineen vietin loput festarista. Luin kirjaa joka vei mukanaan syvän tummaan fiktioon. Haiteksti. Kotimatkalla löysin jälleen rakkauden tunteet ja rakastuin hetkeen.

Ajoin eilen yötä myöten kotiin. Aivan liian väsyneenä. Yritin sinnitellä, kunnes yhtäkkiä kaikki ylimääräinen vain hävisi ajatuksista. Ne vain hävisivät, jäljelle jäivät enää pelkät aistihavainnot ja  syvimmät tunteet. Aurinko nousi taivaanrannasta kun ajoin kauniiden, minulle ennennäkemättömän kauniiden maalaismaisemien keskellä. Olin kuin unessa, mutta silti niin valveilla kuin pystyisin koskaan olemaan.

Elämä oli vain siinä hetkessä, tunteissa ja haaveissa, unelmissa.

Ja minä koin. Musiikki oli jälleen kuin painotonta nestettä, joka läpi virratessaan toi mukanaan tunteita. Minä muistin jälleen miltä tuntui tunteiden palo. Miltä tuntui olla aidosti ihastunut, kuinka yhden hymyn näkeminen pystyisi merkitsemään minulle elämääkin suurempaa. Harvoin minä itken onnesta.

Kotikatu puineen näyttää jälleen samalta kuin silloin joskus. Uudelta ja kauniilta.”

10.8.2015

Jännitin. Jännitin todella paljon ottaa yhteyttä, mutta mielessäni tuntui siltä että tekisin elämäni suurimman virheen jos en lähettäisi edes viestiä. Ja niin minä kirjoitin, niin minä lähetin. Löysin hänen numeronsa, pelon sekaisin tuntein kysyin että onko se hän tämän numeron takana.

Hän se oli. Kerroin kuinka hän oli niin vaikuttava persoona että halusin vielä ottaa yhteyttä ja kiittää, jotain. Olemassaolosta? Siitä kuinka hän oli, millainen hän vain on. Olisi ollut väärin jättää edes kiittämättä sen viikonlopun jälkeen. Halusin sanoa jotain. Halusin kuulla hänestä.

Lisää,
enemmän.
Paljon.

Hän vastasi. Minä vastasin. Vastailimme toisillemme. 

Lähetin hänelle sieniä.

Pidin hänestä. Olin ihastunut jälleen.

🍄