lauantai 29. marraskuuta 2014

Musta aurinko sarastaa


Asunnossa on hiljaista. Vaalea, haalea valo paistaa sisään. Ulos katsoessa saattaa nähdä auringon paistavan vastapäisen kerrostalon seinään kuin kesäauringon viimeiset säteet keskitalven pakkasessa. Värissä on lämpöä, lämpöä jota minä en tunne.

Kun vain saisi jonkun jonka kanssa herätä. Minä en ole ihminen joka elää yksin, olen sen huomannut. Tyhjä koti on surullisen hiljainen. Minä vain olen. Elämä on hävinnyt, unohtunut jonnekkin nurkkaan.

Saisin ihmisen jonka kanssa täyttää päivät ilolla, lämmöllä. Joku jolle toivottaa huomenet, halata kotiin palatessa ja jonka viereen saa nukahtaa suudelmien saattelemana. Päivä kerrallaan eläisimme ja olisimme toistemme tukena. Päivä kerrallaan nauttisimme elämämme myötä ja vastoinkäymisistä, pystyisimme siihen koska tietäisimme että saamme kuitenkin rakastaa.

Olisi jotain mitä rakastaa.


Joku tärkeämpi mitään muuta.






maanantai 24. marraskuuta 2014

Taakse

Katsoin hetken aikaa taaksepäin, mitä minä olin. Se selkeytti.

Olen hukassa, yksin, alussa, revittynä.

Ja silti yritän vielä eteenpäin. Räpiköin kuin hukkuva koiranpentu. Koira on maailman paskin uintitapa ihmiselle.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Lämpöhakeutuva

Joku voisi sanoa matkaa kuivaksi. Se tunne kun on kävellyt ja kävellyt, määränpää on jossain mutta ei oikein ole varma kuinka kaukana? Hiekkapölyinen asfaltti paahtaa rikkikäveltyjen tennareiden pohjia ja astut jokaisen askeleen ajattelematta seuraavaa askelta pidemmälle.

Koska jos sitä ajattelisi, sitä rupeaisi turhaan kyseenalaistamaan haluaisinko sen todella ottaa.
Pohtisin miljoona syytä miksi en sitä ottaisi, mutta ottaisin sen silti. Ja määränpää lähenee. Kai. Jossain. Mutta lähenee kuitenkin.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Aalto nousee yli päälaen



Illat pimenee, voimavarat tuntuu häviävän. Tänään otin itseäni niskasta kiinni, imuroin, siivosin keittiöpöydän. Litistelin tölkkejä muutaman, lajittelenhan roskani. En jaksanut tiskata, ihan niinkuin en ole jaksanut kolmeen viikkoon.

Kuin kaduttaisi, mutta ilman syytä. Epäonnistunut olo, kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti.
Nukuin kyllä hyvin, mutta päivät muuttuvat aamu aamulta raskaammiksi.
Asioiden merkitykset hälvenevät. Koulu-opetus tuntuu ajanhukalta, yritän saada selvää opetuksesta ja tajuan puolessa välissä että tässä käydään asiaa jonka osaan jo?

Uusi kuppi kahvia.

Kello on puoli kahdeksan, mitä sitten..

"Mun on pakko lähettää viestejä
mun on pakko laulaa lauluja
mutta tyydyn sanomaan vain öitä

älä luovuta
älä pelkää
tartu hetkeen
älä ajattele
älä ajattele mitä muut kelaa ei siihen delaa

vallankumous tulee huomenna
muttei tule huomista

limainen nuoleskelu
hameen alla käsi
helsinki ei välitä kyyneleistäsi
tänä yönä nuoruus tukehtuu
verenpunaiseen viiniin ja unelmat
painaa päänsä giljotiiniin

oota mua
please vittu oota mua
jos sä kuolet niin mä kuolen
oota mua"


Herra Ylppö & Ihmiset - Öitä

Melankolia soi päässä, mutta itse soittajaa ei päästä löydy. Soikoon, olen minä sävelmää ennenkin kuullut.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Ilta laskee harteille viitan, lämpöä jonka joskus toivon tulevan toiselta


Ylikö?

Vähintäänkin kypsynyt.

Tajusin juuri että en ole edes ajatellut pariin viikkoon.

Mutta ulkona on pimeää. Katuvalot heijastuvat märkien oksien pinnasta kun kävelen niiden ohi. Kylmiä pintoja jotka kätkevät sisäänsä ihmiselämiä.



Mutta yhä useammin joudun kysymään itseltäni:

Mihin minä kuulun?



Movember alkoi. Otin varaslähdön, loppukuusta lopputulema.