Aurinko laski jo hetki sitten, mutta näen silti selvään hämärään.
Ilmassa voin melkein haistaa savun, mutta en kuitenkaan. Jään alta sulanut maa tuoksuu, kevät tuoksuu.
Lupaus elämän puhkeamisesta.
Kielellä maistuu vielä viimeiset saunajuoman rippeet.
Vanhempani myyvät tämän talon.
Laitan kengät jalkaani ja kävelen ulos ilman paitaa.
Ulkona on viileä, mutta tarkenen.
Laitan oven kiinni, mutten lukkoon.
Viimeisiä askeleitani näillä main? Miten paljon niitä olenkaan ottanut täällä yli kymmenen vuoden aikana...
Kävelin ympäri talon. Kävelin rinteen alapuolen, jossa en vuosiin ole käynyt kuin korkeintaan ruohoa leikkaamassa.
Kävelin ylös lännenpuoleista rinnettä takapihalle (kyllä, talomme on tavallaan rinteessä) ja muistelin kuinka ohi jäävällä etupihalla leikin lapsena. Tai otin aurinkoa. Tai makasin ensimmäisen aidon rakkauteni kanssa trampoliinilla kahdestaan, tramppa sattui tulemaan meille vasta kun se pomppuikä oli jo minusta ohi.
Oma kitukasvuinen omenapuuni ei koskaan kukoistanut varjoisalla takapihalla. Nyt siitä on jäljellä vain maasta törröttävä karahka, jonka uudet asukkaat luultavammin raivaavat pois.
Takapihalla on rakoliiteri puille ja pieni kevytrakenteinen ulkovaja talon ulkonurkassa. Isän kanssa olen molempia ollut rakentamassa, isälläni on aina tarve olla joku projekti päällä.
Ylärinteen tikkataulutausta osoittaa kuinka joskus olimme ulkona viihtyvä perhe. Nykyään olemme kaikki omilla teillämme, enkä taida edes muistaa milloin viimeksi olisimme koko perheenä nauttineet yhhdessäolosta.
Itse tikkataulua ei olen näkynyt pariin vuoteen.
Muistot saavat mieleni haikeaksi. Kuljen minne muistot minua vetävät, heti takapihan jälkeen metsään avautuva leikkipuisto oli kymmenien ja kymmenien kesälomapäivien se paikka.
Vielä kerran istuin keinuun ja haaveilin potkaisevani polttopallon kauas lepikköön ja juoksevani itselleni kaukana olevan kiipeilyrakennuksen ympäri ylimääräisen elämän, palamisen uhalla.
Sitä jännitystä.
Minua hieman itketti ajatella että en luultavammin koskaan tule pelaamaan tuota lapsenmielistä peliä.
Ja joutuisin jättämään muistoni tänne. Että minulla ei olisi paikkaa jossa nuoruuteni muistot palaisivat takaisin henkiin. Minun oli pakko palata kotipihaan.
Ne talvet. Idän puoleinen rinne oli pulkkamäkeä varten, ainakin kun olimme vielä pieniä ja pienikin mäki oli suuri nousta ja vauhti uskomaton. Tasaisemmalla kohdalla tapasimme joinain talvina jopa pystyttää nuotion, jossa paistoimme makkaraa ja joimme kuumaa kaakaota ja mumminmehua.
Palasin etupihalle. Joskus siellä oli polkupyöriä. Silloin koko perhe kesäisin kulki pyörillä. Pyöräreissut satamaan jätskille 3km päähän...
Noh, tuli siinä minulle mopo ja myöhemmin kevytmoottoripyörän kautta olen siirtynyt autoihin, nyt edessäni oli vuorostaan oma ruma Fiatini. Ala-asteelaista pikkuveljeäni lukuunottamatta, kukaan perheestä ei taida liikkua enää pyörällä, saati kävellen...
Loin viimeisen silmäyksen lähes harmaansävyiseen, kesäyömäiseen iltaan pihassamme ja muistelin vielä kerran menneitä kesäpäiviä.
Vaikka aika kultaa muistot,
itken niille vähän silti.
On hämmentävää tajuta että koko mun lapsuuden muistot sisältävä talo myydän pois.
Minun muistot myydään.
Ei ajatuksen pitänyt olla niin hankala ja vaikea asia,
mutta tänään se vain väsyneenä, vihdoinkin ehkä rauhan löytäneenä ja henkisesti rentoutuneena iski.
Se on surullista.
Mutta kuitenkin helpottavaa.
Kuinka surullista olisikaan ollut jos noilla muistoilla ei koskaan olisi ollutkaan mitään arvoa?
Nautin eilen kirjaimellisesti lapsellisen paljon Stam1nan keikasta. Niin teki myös osa muistakin samanhenkisistä. Yhtäkkiä "aikuisuuteen" liittyvä ylimääräinen suojien ylläpito, toisten jatkuva tarkkailu ja kaikenkaikkiaan itsensä ylenmääräinen suojelu oli poissa. On typerää että ihmisten pitäisi "aikuistua" iän myötä. Vaikka minä olin loppuillasta puolikuollut enkä saanut happea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sain viimein olla se edesvastuuton joka ei vain halunnut tehdä turhaa pahaa.
Minä: Öitä (23:48)
.jpg)