Elämmehän muistoissa. Surullisiin hetkiin musikaaliset meistä kuvittelevat hidasta ja kaikuista pianonsoittoa.
Mollia.
Lapsi lupasi joskus itselleen ettei koskaan hukkaisi lapsen mielikuvitustaan.
Joku päivä hän jätti sen. Virhe huomattiin vasta kun oli liian myöhäistä.
Lapsi kasvoi, muisto ajatuksesta, ajatus muistosta, mitä väliä, olen metropolitaani.
Jokaista myrkkyannosta kohti löytyy yksi menetettävä muisto ja yksi askel kauemmas siitä viattomuudesta joka toimiamme joskus kuvasikin.
Ylpeys on karvas ja väkevä. Kai sen voi huuhtoa abstraktioilla joilla maskeeraan elämäni.
Piiloon on jäänyt asioita, tavaranpaljouden seassa on rikkinäisiä asioita joita en edes halua nähdä. Osa korjattuja, siltikin.
Memoria
Minä haaveilin lentäjästä. Haaveilin poliisista joka valvoisi että ihmisillä olisi hyvä olla. Minä haaveilin lääkäristä joka näkisi ihmisessä hänen lihaksensa, verenkiertoelimistön ja miljardit yhdisteet joista jokainen meistä muodostuu, osaisi lukea evoluution kooruksen jonka nyt tiedän olevan sen likainen joutsenlaulu.
Vuosia tätä laulua kuunneltuani tiedän sen sävelet, soinnin värin mutta jokaisella toistokerralla se tempaa mukaansa ja kertoo jotain uutta, luo kerroksen edellisen päälle jota siinä ei vielä ollut. Pikkuhiljaa kerrokset peittyvät yksi toisensa jälkeen ja vanhat toistot muodostavat jotain mitä me kutsumme muistikuvaksi, neurologisessa verkossa synapsien yhteyksien valtaväylä.
Hiljaa hiipuvia tietoyhteyksiä, hiljentyvää tietovirtaa.
Memoria
Mitä me ikinä todella haluammekaan
