Inhorealistinen kello kolme

Ohjelmoidut valot välkkyvät kuuden erikokoisen diskopallon kautta värejä sylkevistä tykeistä. Taustalla soi menneen vuosituhannen rock-hitit huutaen limitteriä, äänenvoimakkuutta leikkaavaa laitetta vasten. Tai sitten laitteet vain yrittävät toistaa kovempaa kuin pystyvät. Porukka saapuu pilkun jälkeen tänne. Venäläinen, kuulemma Viron kautta työllistynyt työläinen maksaa minulle illan viimeiset ja hyvästelee minut tarjoamansa hodarin jälkeen keskisormella. Paluumatkaksi seuraan tarttuu yhtä humalainen tyttö ja jutustelemme joutavia. En nähnyt kasvoja. Jälkeenpäin ymmärsin että hän haki selvästi muutakin kuin vain matkaseuraa lyhyelle välille. Hän jäi kuitenkin ulko-ovelleen ja jatkoimme kotiamme. Tampere oli hävinnyt kärpille. Yöllä linnut lauloivat. Kotona silmissä vaelsivat televisiosta tutut valkoiset pisteet mustan kankaan halki, lähes täydellisessä tasapainossa.

Silmät kiinni. Aamu oli jo saapunut.

___

Kävin myös Turussa eräs päivä katsomassa keikkaa. Aamun sarastaessa ajaminen on mahtavuutta, jos vain jaksaa pysyä hereillä. Ja erityisen mahtavaa oli nähdä ensimmäistä kertaa ystävää jonka kanssa on verkossa jakanut paljon. Kiitos.

[_]

Ja minä hymyilin aidosti kävellessäni vesisateessa kotia. Olin nähnyt valon vähenevän, katuvalojen syttyvän ja katujen hiljenevän.

Kunpa vain olisin voinut jakaa sen.

"Eikä kukaan käytä noin mustaa meikkiä"

Julkaistu 22:10

"Kesä saapuu ja ihmiset häviävät omille teilleen, jäljelle jää taas vain yksinäisyys. Ihmiset pitää toisiaan käsistä kun yritän löytää elämästäni edes valonpilkahduksia, mustiin pukeutuva hippiäinen. Olisiko jossain olemassa ihminen jonka kanssa jakaa elämää kesän verran, ehkä jopa pidempäänkin? Jonka kanssa valvoa yön yli keskustellen typeriä, jonka kanssa katsoa pitkään toisiamme silmiin? Käydä festareilla toisella puolella Suomea, joku jonka kanssa haukkua toisiamme ja nauraa päälle? Ottaisitko minut vastaan jos päättäisin tulla luoksesi maailman ääriin? Ottaisithan minut vastaan, sanoen kuinka typerä olen ja nauraen päälle? Nauraisimme ongelmille, olisimmehan löytäneet toisemme. Onnistuneet todennäköisyydellisessä mahdottomuudessa. Etsin sinua missä oletkaan, hajonneena, hukassa, ehjänä, miten vain. Minä olen nähnyt elämää, mutta en mielestäni tarpeeksi. (Tämä ilmoitus on propagandaa täydellisen epätäydellisestä rakkaudesta, sen takana on vain yksi puoli ihmisestä. Tule keskustelemaan kanssani, kokeile onneasi elämän ruletissa, pääpalkintona aivokemiaan perustuva onni jonka kaksi ihmistä voivat saavuttaa keskenään.)"

Ajatuksiin hävinnyt epilogi

En ole syönyt tänään. En vain saa otetta mistään. En ajatuksista. En tunnista itseäni enää ajatuksistani, en näe käsieni liikkeitä luontevina.

Kyllä minä tiedän kuinka minä uppouduin kirjoihin silloin joskus. Mutta oliko se silloin tämmöistä? En muista enää. Toisaalta ymmärtäisin sen, tunnen kuin en olisikaan enää tässä. Olen jossain aivan muualla kuin kehossani, omissa ajatuksissani. Voimistaako krapula sitä? Onko tämä edes krapula jos oloni on fyysisesti hyvä? Olenko vain väsynyt? Hourailenko minä?

Olen vain jossain muaalla. Aistini ovat jossain toisaalla.

Kuolen, mutta onko sen syy sittenkin jotain muuta mihin olen sen kuvitellut päättyvän? Onko se aikaisemmin kuin toivon?




Jos tänään kuolisin, minulla jäisi paljon sanomatta. En kerkeäisi kertoa kuinka rakastan ystäviäni. En ole sanonut ihmisiä turhaan ystäviksini, he tunnistavat itsensä. He ovat olleet minulle tärkeitä, nyt ja tai menneisyydessä.

Kerkeäisin juuri ja juuri mainita vanhemmilleni kuinka rakastan heitä. Aion mainita sen heille nyt.

En kerkeäisi kertomaan kämppikselle kuinka paljon hän on merkinnyt minulle elämässä. Ja kuinka olen rakastanut häntä erommekin jälkeen, vain eri tavalla. Hän on ollut minulle enemmän kuin ystävä.

Eräs tyttö muutti elämäni kertaalleen, en ole tuntenut häntä enää pitkiin aikoihin niinkuin joskus. Olin minä ihastunut, hänkin ehkä joskus minuun, mutta nuoruus voi olla sekavaa aikaa. Yhdessä mahtavan kaveriporukan kanssa, hän antoi minulle oivalluksen siitä että voin olla se kuka oikeasti halusinkaan. Ei suoraan, mutta hän oli esikuvani. Hän ei ehkä lue tätä mutta kirjoitin sen silti.

Sitten tuli kämppis. Hänen kanssaan tein virheitä, paljon, häpeän monia asioita joita kävin itseni kanssa suhteemme aikana, etenkin sen alussa. Haluaisin pyytää anteeksi monia asioita. Mutta hänen kanssaan minä kasvoin siksi kuka olen, ihmiseksi joka pystyy viimein hyväksymään itsensä. Mutta me rakastimme, se antoi paljon anteeksi vaikkei sekään kestänyt kaikkea. Olin hankala, todella hankala. Vaikka ei hän välttämättä sitä edes tiedäkään. Minäkään en nähnyt sitä, vasta nyt alan todella nähdä mitä kaikkea teinkään väärin. Olen kyllä pyytänyt monia noista asioista anteeksi, mutta en tiedä voiko niin herkkiä asioita paikata vain sanoin. Toivottavasti hän löytää paremman rakkauden jostain. Minä halusin olla hänelle täydellinen, mutta epäonnistuin silloin.

Ja sitten on Helsinki. Pieni osa minusta jäi sinne, joku hyvin pieni osa minusta kaipaa edelleen sinne, en koskaan unohda häntäkään. Mutta tämä tarina oli saippuaoopperaa jossa en tiedä löytyykö siinä voittajia. Muistelen lämmöllä niitä hyviä hetkiä, loppuja muistelen enää harvoin. Olen jo käsitellyt ne.

Haluan vielä kiittää itseäni. Olen luonut elämästäni elämisen arvoisen, vaikka joskus vuosia sitten ajattelin toisin. Kiitos. Toivottavasti tarina saa vielä uuden sivun täytettäväksi.

Tältäkö se tuntui kun ahdistaa?

Kaikki on yhtäkkiä tukossa. Musiikki tukkii korvakäytävät, sanat häviävät johonkin, "mä teen ihan mitä vaan, mä meen ihan mihin vaan, lopulta se vie minut sairaalaan" kuulen vasta kun keskityn. Tyhjä olo. Aistit turtuu ja tajunnan eteen vedetään verho.

Pitäisikö minun tuntea nyt jotain? Mitä minun pitäisi ajatella? Minulla on vain paha olla. Taas.

Olin eräs ilta taas viihteellä. Julmettu määrä alkoholia veressä, illan seurassani oli nainen joka oli selvästi kiinnostunut minusta. Mutta en minä halunnut mitään. Mutta minun on vain paha olla. Aina iltaisin.

Puhki palanut valokuva. Pimeässä. Siltä minusta tuntuu juuri nyt. Joku ei vain ole kohdallaan ja minä haluan vain olla muualla. Unohtaa nämä päivät jolloin ei vain tapahdu mitään ja ahdistaa.



Jossain aurinko paistoi. Tänään kävelin sateessa likomärkänä.



Ei kukaan huomaa vaikka olenkin rikki.