Minut on fyysisesti haavoitettu, olen kolhittu niin että pelkästään takaisin ylös nouseminen tuottaa tuskaa. Olen kärsinyt kevyen krapulan ja aivan liian paahtavan päivän. Olen huutanut kurkkuni kipeäksi ja polkenut jalkani rikki maahan. Olen ollut kylmissäni ja märissäni. Olen mennyt läpi päivien, tunteja velkaa yötä.
Mutta minä olen kokenut musiikkia, yhteistä euforiaa yhdessä muiden kanssa yhden erityisen keikan aikana. Minut löysi kaunis ihminen ja jonka kanssa seurueineen vietin loput festarista. Luin kirjaa joka vei mukanaan syvän tummaan fiktioon. Haiteksti. Kotimatkalla löysin jälleen rakkauden tunteet ja rakastuin hetkeen.
Ajoin eilen yötä myöten kotiin. Aivan liian väsyneenä.Yritin sinnitellä, kunnes yhtäkkiä kaikki ylimääräinen vain hävisi ajatuksista. Ne vain hävisivät, jäljelle jäivät enää pelkät aistihavainnot ja syvimmät tunteet. Aurinko nousi taivaanrannasta kun ajoin kauniiden, minulle ennennäkemättömän kauniiden maalaismaisemien keskellä. Olin kuin unessa, mutta silti niin valveilla kuin pystyisin koskaan olemaan.
Elämä oli vain siinä hetkessä, tunteissa ja haaveissa, unelmissa.
Ja minä koin. Musiikki oli jälleen kuin painotonta nestettä, joka läpi virratessaan toi mukanaan tunteita. Minä muistin jälleen miltä tuntui tunteiden palo. Miltä tuntui olla aidosti ihastunut, kuinka yhden hymyn näkeminen pystyisi merkitsemään minulle elämääkin suurempaa. Harvoin minä itken onnesta.
Kotikatu puineen näyttää jälleen samalta kuin silloin joskus. Uudelta ja kauniilta.
Ohimennen muuten, tämä viesti on sadas julkaistu tämän blogin nykymuodossaan. Elämä on tosiaan jatkunut.
