"Don't leave me behind! You are a true hero of Rubix cubes everywhere!"

Jean Piaget havaitsi, että 3–10 vuoden vanhoilla lapsilla esiintyi elottomien olioiden elollistamista eli animismia. Lapset saattoivat pitää luonnonesineitä myös keinotekoisina. Piaget havaitsi, että nämä ajattelutavat heikkenevät, kun lapsi aikuistuu. Leijonat ovat sirkusta varten, pilvet sadetta varten. Kalliot ovat sitä varten, että eläimet voivat istua niillä.

Muistan kuinka joskus itkin.
Itkin holtittomasti.

...

Tunsin itseni yksinäiseksi. En juuri nyt muista mikä se niistä monista syistä oli, tai edes tarkalleen missä vaiheessa ala-astetta. Halusin ystävän. Löysin jostain tavaroiden joukosta vanhan pehmolelukoirani. Muistan kuinka joskus se oli lempileluni, ehkä lapsen mittakaavalla rakastinkin sitä hetken. Se nimi oli Tellu.

Sen löytäminen järkytti minua.
Olin hylännyt jotain josta välitin.
Olin jättänyt sen aivan yksin.
Vuosiksi. Se oli pölyssä, se oli takussa.
Tunsin itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi.
Miten kukaan voi unohtaa, hylätä jotain niin arvokasta?

Yritin harjata sen. Yritin selvittää sen takkuja, korvata kaiken sen pahan mitä olin tehnyt.
Istuin lattialla selvittämässä takkuja kunnes sattui istua.
Minkäännäköistä edistystä ei tapahtunut saati olisi tullut tapahtumaan, niin pilalla oli pehmeä, pörheä ja huopaantunut muoviturkki.


Muistan kuinka joskus itkin.
Itkin holtittomasti.






Olen ehkä onnistunut hallitsemaan ongelmaani, mutta seuratessani erästä sarjakuvaa, taisin pilata iltani kokonaan...

http://romanticallyapocalyptic.com/15

Mun illat ei oo turhan helppoja tunteiden kanssa...

Pudotus samettiin

Aamulla oli kertakaikkiaan mahtava fiilis. Aurinko paisto, aamupalaksi oli eilen itse tehtyä pizzaa, kahvi maistui hyvältä. Musiikkia oli hyvä kuunnella ja se kuulosti hyvältä. Kävelin Lidlin kautta hakemassa yhden sitruunalimpparitölkin kotoa nappaamaani kahvitermarin seuraksi ja menin koskenrantaan nauttimaan hyvästä säästä. Olo oli ihan hyvä. Välissä vielä hetki sitten rakastamani ihminen lupasi vastata kysymyksiin. Ei se niihin nopeasti vastaa, mutta ehkä vielä saan vastauksiakin.

Kotona kaikki muuttui. Nyt olen turta. Yhtäkkiä ei tunnu mitään. Musiikki tulee ja menee, jäämättä tai vaikuttamatta suuremmin. Tässä mä olen, kotona, yksin. Kyllä mä yksinkin pärjään, pidänkin siitä, mutta nyt iski aivan älytön yksinäisyydentunne.

Koita tässä taas saaha selvää mistään...


(Hyvää musiikkia)
https://play.spotify.com/track/4L3ppjYzIRin1AuJofkXiA

Sorsin teitä!

Sorsaleporanta!

Kävelin hakemassa synaständiä itselleni Tampereen yliopiston läheltä (saan syntikkani pois lojumasta sohvalta/sängyltä kmäppiksen nurkkiin) ja takastullessa törmäsin johonkin ihme kanahäkkeihin, ja vähän matkan päästä oli lampi. Paljon sorsia ja eivät välittäneet paljoa mitään vaikka läheltä kävelikin, lammessa olevat tuli melkein jalkojenkin juureen siivilöimään itelleen safkaa.

Olkoonkin että innostun hirveän pienistä asioista, tää oli ihan perhanan siistiä ja kävin siihen rantaan hetkeks istumaan ja kattelee näiden touhuamista.

Sorsalampi!

Revitty x2

Kuinka paljon voi sattua vaikka odotti pahinta
Kuinka saa herätä huomaamaan rikkinäisyyteen
Vuodan, näkökenttä kapenee ja nukahdan uudelleen

Sanat jäävät mielen patojen taakse
Haluan nähdä sen mutta hukun tunteiden tulvaan
Sanat toistuvat, pettymykset toistuvat, samat kaavat
Ollaan ystäviä, kavereita, ehkä joskus, luultavasti ei enää koskaan

Mutta haluan uskoa parasta.
Ja toivon parasta muille


Miksi ihminen kuin minä saa kokea niin paljon? Miksi se yhtäkkiä on olematta, miksi yhtäkkiä olen jälleen yksin ja tyhjä?

SAATANA, oon niin helvetin vittu kypsä tähän koko saatanan pelleilyyn. Vittu päähän kaikki, painukaa helvettiin.

Minä haluaisin vain olla onnellinen. Ei ole ollut meidän aika, ei... Tekisi mieli heitellä asioita, repiä tavarat niin jumalattomalla raivolla että väsyisin fyysiseen rasitukseen ja nukahtaisin niille sijoilleni. Haluan sanoa pahasti, saada toinen muistamaan ikuisesti sanoja jotka ihmisen syvimmästä ja haavoittuvimmasta, viattomasta ja turvattomasta olemuksesta käännän toista vastaan, mutta pelkkä ajatus välittämäni ihmisen murskaamisesta henkisesti saa minut tuntemaan (entistäkin enemmän) pahoin...


Oma vika, kärsi kurja kärsi. Vittu ehkä joskus opin olemaan... Elä koskaan vahingossakaan erehdy rakastumaan, kuinka monta kertaa jaksat repiä itsesi kappaleiksi ja kasata itsesi yksin pala palalta uudelleen? Minä olen ollut vahva. Viitseliäs. Jaksava. Mutta kuinka kauan... Revin itseni viimeiseen asti rikki etsiessäni sitä jotakuta, hulluuteen asti.
Kyllä minä tästäkin pääsen yli, kunhan vaan riehuin. Ei se ollut kuin muutaman kuukauden suhde...

Epätoivoisesti puhdasta symmetriaa hakien...

Elämäni teema on ollut minulle lähiaikoina sana hämmennys.
Rauhallinen, placebon kaltaisesti turvallinen sekasorto, kaaos.
Tuttavallinen yksinäisyys.


Ymmärsin rakastavani. Tai ainakin sillai vähäsen että uskallan jo sanoa niin.
Yksi väärä teko ja askeleeni käyvät sillalla jota en näe allani.
Ne käyvät siltaa jonka pelkään johtavan ei mihinkään ja häviävän alta, pudottaen minut ennenkuin edes tajuan varoa.

Jälleen.

Vielä välillä näen pilkahduksia laudoista.
Kun oikein yritän tarkentaa katsettani, voin hetken aikaa nähdä jotain mille turvallisesti asettaa jalan. Mutta seuraava askel on aina askel tyhjään.
Tyhjää hiljaista tunnustelua, enkä näe määränpäätäni.
Toivon sen vain olevan.

Siitä on kohta kuukausi.




Olen pahoillani.





(Olin perjantaina jälleen ihminen joka oli hyvää seuraa. Puhetta riitti, juomaa tarjottiin suunnasta jos toisesta. Soittoa, naurua. Hippi-ilta, kertakaikkiaan. Jossain välissä sain peräti viestejä, iloisia viestejä ja olin iloinen. Lauantaina en poistunutkaan neljän seinän sisältä mihinkään, vaikka piti käydä useamman bändin rock-tapahtumaa katsomaan. Jos darra ei fyysisesti ilmene, niin vähintään psyykkisenä väsymyksenä ja tylsistymisenä. Mitään en halunnut ajatella. Mikään ei tuntunut miltään. Mikään ei huvittanut. Alkoholi lainaa huomiselta, kyllähän minä sen tiedän...
No happy messages since friday...)