Movember end

 

 

 V I I K S E T !

Musta aurinko sarastaa

Asunnossa on hiljaista. Vaalea, haalea valo paistaa sisään. Ulos katsoessa saattaa nähdä auringon paistavan vastapäisen kerrostalon seinään kuin kesäauringon viimeiset säteet keskitalven pakkasessa. Värissä on lämpöä, lämpöä jota minä en tunne.

Kun vain saisi jonkun jonka kanssa herätä. Minä en ole ihminen joka elää yksin, olen sen huomannut. Tyhjä koti on surullisen hiljainen. Minä vain olen. Elämä on hävinnyt, unohtunut jonnekkin nurkkaan.

Saisin ihmisen jonka kanssa täyttää päivät ilolla, lämmöllä. Joku jolle toivottaa huomenet, halata kotiin palatessa ja jonka viereen saa nukahtaa suudelmien saattelemana. Päivä kerrallaan eläisimme ja olisimme toistemme tukena. Päivä kerrallaan nauttisimme elämämme myötä ja vastoinkäymisistä, pystyisimme siihen koska tietäisimme että saamme kuitenkin rakastaa.

Olisi jotain mitä rakastaa.


Joku tärkeämpi mitään muuta.

Taakse

Katsoin hetken aikaa taaksepäin, mitä minä olin. Se selkeytti.

Olen hukassa, yksin, alussa, revittynä.

Ja silti yritän vielä eteenpäin. Räpiköin kuin hukkuva koiranpentu. Koira on maailman paskin uintitapa ihmiselle.

Lämpöhakeutuva

Joku voisi sanoa matkaa kuivaksi. Se tunne kun on kävellyt ja kävellyt, määränpää on jossain mutta ei oikein ole varma kuinka kaukana? Hiekkapölyinen asfaltti paahtaa rikkikäveltyjen tennareiden pohjia ja astut jokaisen askeleen ajattelematta seuraavaa askelta pidemmälle.

Koska jos sitä ajattelisi, sitä rupeaisi turhaan kyseenalaistamaan haluaisinko sen todella ottaa.
Pohtisin miljoona syytä miksi en sitä ottaisi, mutta ottaisin sen silti. Ja määränpää lähenee. Kai. Jossain. Mutta lähenee kuitenkin.

Kyselen tarpeeksi kauan ja lopulta löydän jonkun joka ei kävelekään ohitseni?

Tulisiko joku pelastamaan minut väsymykseltä..?

Aalto nousee yli päälaen

Illat pimenee, voimavarat tuntuu häviävän. Tänään otin itseäni niskasta kiinni, imuroin, siivosin keittiöpöydän. Litistelin tölkkejä muutaman, lajittelenhan roskani. En jaksanut tiskata, ihan niinkuin en ole jaksanut kolmeen viikkoon.

Kuin kaduttaisi, mutta ilman syytä. Epäonnistunut olo, kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti.
Nukuin kyllä hyvin, mutta päivät muuttuvat aamu aamulta raskaammiksi.
Asioiden merkitykset hälvenevät. Koulu-opetus tuntuu ajanhukalta, yritän saada selvää opetuksesta ja tajuan puolessa välissä että tässä käydään asiaa jonka osaan jo?

Uusi kuppi kahvia.

Kello on puoli kahdeksan, mitä sitten..

"Mun on pakko lähettää viestejä
mun on pakko laulaa lauluja
mutta tyydyn sanomaan vain öitä

älä luovuta
älä pelkää
tartu hetkeen
älä ajattele
älä ajattele mitä muut kelaa ei siihen delaa

vallankumous tulee huomenna
muttei tule huomista

limainen nuoleskelu
hameen alla käsi
helsinki ei välitä kyyneleistäsi
tänä yönä nuoruus tukehtuu
verenpunaiseen viiniin ja unelmat
painaa päänsä giljotiiniin

oota mua
please vittu oota mua
jos sä kuolet niin mä kuolen
oota mua"

Herra Ylppö & Ihmiset - Öitä

Melankolia soi päässä, mutta itse soittajaa ei päästä löydy. Soikoon, olen minä sävelmää ennenkin kuullut.

Ilta laskee harteille viitan, lämpöä jonka joskus toivon tulevan toiselta

Ylikö?

Vähintäänkin kypsynyt.

Tajusin juuri että en ole edes ajatellut pariin viikkoon.

Mutta ulkona on pimeää. Katuvalot heijastuvat märkien oksien pinnasta kun kävelen niiden ohi. Kylmiä pintoja jotka kätkevät sisäänsä ihmiselämiä.



Mutta yhä useammin joudun kysymään itseltäni:

Mihin minä kuulun?



Movember alkoi. Otin varaslähdön, loppukuusta lopputulema.

Outoja riskejä

Kirjoituksia tulee kuin sieniä, on selvästi syksy tulossa.

Studiomonitori posahti. Ei kiva. Rahaa menee.

Ja mitäs minä teen, annoin luonnolle periksi ja uskaltaudun ottaa opintolainaa ja meinaan ottaa sitä niin paljon kuin saan. Pienen osan pistän säästötilille tämmöisiä kuluja varten ja loput sijoitan. Huhhu. Siellä rahat makaa 4 vuotta ja kela sitten hyvittää siitä 30%, eli ilmaista rahaa jos valmistun ajoissa. Ja päälle sit neljän vuoden sijoitustulot.

Mitäköhän tästäkin tulee... Tiedän kyllä tarkkaan mitä teen, riskit tiedän ja mihin nyt ryhdyn. Saas nähä.

Postauksen tietosisältö: 1,7%

Pitkä, kaunista tavoitteleva tarina rakkaudesta

Mistä etsin, mistä löydän ihmisiä kuin minä?
En näe kaltaisiani ihmisiä kahvilla ulkona, en näe heitä tapahtumissa joissa käyn.
En törmää heihin kadulla kun katson vastaantulijoita silmiin, kysyen sanatta asioita joihin ei kai ole edes vastausta.

Yritän liikaa.

Kävelisin vaikka päiviä jos tietäisin rakkauden odottavan jossain. Olen tehnyt rakkaudesta itselleni taakan. Väitän itselleni sen olevan syy miksi olen täällä. Mutta jos en sitä löydä, mille minä sitten elän? Itselleni, mutta jos minulle tärkein asia olisi saada rakastaa? Taas.

"Sulla on ollut sentään suhteita."

Kyllä. Onnekseni, kai...
Aluksi en tiennyt mille elin, minkätakia jatkaa huomiseen kuin etten halunnut tehdä pahaa vanhemmilleni. Ehkä musiikille, halusin uskotella että se täyttäisi pahan olon.
Tai tekisi siitä syyn.






Sitten rakastuin.
Se vei jalat, monien mielestä järjen, minä sanon että opin rakastamaan myös itseäni.
Annoin sen viedä.
En kaivannut muuta kuin rakkauden.
En kaivannut mitään lisää elämääni, se riitti.
Olin löytänyt elämälleni merkityksen.

Ja myös muutuin. Ilmeisesti niin etten ollut enää sama ihminen jota hän joskus rakasti, en ollut enää viallinen, rikkinäinen, surullinen.

"Oot mulle kuin veli."

  Viel' eilen suutelit, vaikka rakastit jo toista salaa.
Koulun penkillä halaa viimeistä kertaa ihminen, jota rakastin..

...mutta kaikesta päässee yli. Ainakin luulen niin.

Kyllä minä muistan kauniin ihmisen vuosien takaa, hänellä oli mustat hiukset. Mutta sama ihminen on kuollut, hävinnyt aikaan, minä en tunnista vanhoista kuvista enää samaa ihmistä jonka kanssa ystävinä asumme vierekkäisissä huoneissa. Puoli vuotta erosta, en enää kaivannut takaisin sitä ihmistä joka minut jätti. Paljon oli muuttunut elämässä, asuin jo omillanikin. Uusi elämä.

Silloin kaipasin vain ihmisen, ja löysinkin. Mutta olimme kai sokaistuneita kaipuusta, rakkaudenkaipuusta ettemme nähneet ettei kaksi niin erilaista ihmistä voi tulla toimeen. Minä ostin hänelle pähkinöitä, en minä itse niistä pidä mutta halusin pitää toista hyvänä. Meillä oli hauskaa aikamme, mutta kun minä opin luottamaan, hänen tunteensa kuolivat.
Ensimmäinen yö yhdessä,
viimeinen yö rakastavaisina.
Ilta oli kaunis, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen. Sain viimein nukkua rakastamani ihmisen vieressä. Koskea toista. Rakastaa. Uskalsin viimein sen sanoakin, "Rakastan sinua." Vain jotta yön myötä aamulla lopun ajat olisi alkavat. Vääriä tekoja, sanojen sanomatta jättämisiä, epäonnisia sattumia, tahatonta vääryyttä, lisää vääriä tekoja, myös muutama oikea mutta liian myöhään. Tarina oli kai liian erilainen tähän maailmaan, tai näin oli vain tapahduttava. Uskon kohtaloon, mutta tämä tarina oli vain surullinen.

Enää en voi katsoa kuin surullisesti häntä. En tiedä olinko hänelle hyvää, valitsiko hän hyvin. Valitsiko hän hyvin jättäessään minut, nauttiiko hän elämästään. Hän on soittanut minulle muutaman kerran, mutta tarinamme loppudialogin luulen jo rullanneen valkokankaan yli, teatteriyleisö poistuu katsomosta hyiseen ja pimeään syysilmaan ja jatkaa omaa elämäänsä pohtien elämää.
Toiset menevät kotiin kuten aina, toiset keksivät elokuvasta jotain ja muuttavat elämänsä suunnan ja toivovat parasta.

Tervetuloa, irvikuvaiseen sirkukseen kanssani, sirkukseen jota kutsumme nimellä elämä.

Minä sytytän kynttilän pimenevään iltaan. Tulitikku suhahtaa lämpimästi, marmorikynttilä syttyy äänettömään, rauhalliseen hehkuun ja minä suljen huoneestani valot.
Tämä on vain yksi päättyvä ilta elämässäni.
Vielä joskus sytytän kynttilän uudelle rakkaudelle.