Pitkä, kaunista tavoitteleva tarina rakkaudesta

Mistä etsin, mistä löydän ihmisiä kuin minä?
En näe kaltaisiani ihmisiä kahvilla ulkona, en näe heitä tapahtumissa joissa käyn.
En törmää heihin kadulla kun katson vastaantulijoita silmiin, kysyen sanatta asioita joihin ei kai ole edes vastausta.

Yritän liikaa.

Kävelisin vaikka päiviä jos tietäisin rakkauden odottavan jossain. Olen tehnyt rakkaudesta itselleni taakan. Väitän itselleni sen olevan syy miksi olen täällä. Mutta jos en sitä löydä, mille minä sitten elän? Itselleni, mutta jos minulle tärkein asia olisi saada rakastaa? Taas.

"Sulla on ollut sentään suhteita."

Kyllä. Onnekseni, kai...
Aluksi en tiennyt mille elin, minkätakia jatkaa huomiseen kuin etten halunnut tehdä pahaa vanhemmilleni. Ehkä musiikille, halusin uskotella että se täyttäisi pahan olon.
Tai tekisi siitä syyn.






Sitten rakastuin.
Se vei jalat, monien mielestä järjen, minä sanon että opin rakastamaan myös itseäni.
Annoin sen viedä.
En kaivannut muuta kuin rakkauden.
En kaivannut mitään lisää elämääni, se riitti.
Olin löytänyt elämälleni merkityksen.

Ja myös muutuin. Ilmeisesti niin etten ollut enää sama ihminen jota hän joskus rakasti, en ollut enää viallinen, rikkinäinen, surullinen.

"Oot mulle kuin veli."

  Viel' eilen suutelit, vaikka rakastit jo toista salaa.
Koulun penkillä halaa viimeistä kertaa ihminen, jota rakastin..

...mutta kaikesta päässee yli. Ainakin luulen niin.

Kyllä minä muistan kauniin ihmisen vuosien takaa, hänellä oli mustat hiukset. Mutta sama ihminen on kuollut, hävinnyt aikaan, minä en tunnista vanhoista kuvista enää samaa ihmistä jonka kanssa ystävinä asumme vierekkäisissä huoneissa. Puoli vuotta erosta, en enää kaivannut takaisin sitä ihmistä joka minut jätti. Paljon oli muuttunut elämässä, asuin jo omillanikin. Uusi elämä.

Silloin kaipasin vain ihmisen, ja löysinkin. Mutta olimme kai sokaistuneita kaipuusta, rakkaudenkaipuusta ettemme nähneet ettei kaksi niin erilaista ihmistä voi tulla toimeen. Minä ostin hänelle pähkinöitä, en minä itse niistä pidä mutta halusin pitää toista hyvänä. Meillä oli hauskaa aikamme, mutta kun minä opin luottamaan, hänen tunteensa kuolivat.
Ensimmäinen yö yhdessä,
viimeinen yö rakastavaisina.
Ilta oli kaunis, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen. Sain viimein nukkua rakastamani ihmisen vieressä. Koskea toista. Rakastaa. Uskalsin viimein sen sanoakin, "Rakastan sinua." Vain jotta yön myötä aamulla lopun ajat olisi alkavat. Vääriä tekoja, sanojen sanomatta jättämisiä, epäonnisia sattumia, tahatonta vääryyttä, lisää vääriä tekoja, myös muutama oikea mutta liian myöhään. Tarina oli kai liian erilainen tähän maailmaan, tai näin oli vain tapahduttava. Uskon kohtaloon, mutta tämä tarina oli vain surullinen.

Enää en voi katsoa kuin surullisesti häntä. En tiedä olinko hänelle hyvää, valitsiko hän hyvin. Valitsiko hän hyvin jättäessään minut, nauttiiko hän elämästään. Hän on soittanut minulle muutaman kerran, mutta tarinamme loppudialogin luulen jo rullanneen valkokankaan yli, teatteriyleisö poistuu katsomosta hyiseen ja pimeään syysilmaan ja jatkaa omaa elämäänsä pohtien elämää.
Toiset menevät kotiin kuten aina, toiset keksivät elokuvasta jotain ja muuttavat elämänsä suunnan ja toivovat parasta.

Tervetuloa, irvikuvaiseen sirkukseen kanssani, sirkukseen jota kutsumme nimellä elämä.

Minä sytytän kynttilän pimenevään iltaan. Tulitikku suhahtaa lämpimästi, marmorikynttilä syttyy äänettömään, rauhalliseen hehkuun ja minä suljen huoneestani valot.
Tämä on vain yksi päättyvä ilta elämässäni.
Vielä joskus sytytän kynttilän uudelle rakkaudelle.