Kummitus

Ulisimme yhdessä elämää. Harmitonta. 

Olimme puhuneet Ghostista, kun yhtye ei ollut vielä lyönyt läpi Suomessa. Jännitimme yhdessä uuden levyn ilmestymistä.

Puhuimme kuinka voisimme tavata joskus. Puhuimme päivistämme.

Hehkutimme yhdessä kuinka hyvä Ghostin uusi levy Meliora oli.

Tuntui etten voinut ajatella kuin häntä. Säilytän edelleen kaikkia kuvia hänestä. Jokaista profiilikuvaa, jokaista lähetettyä kuvaa hänestä.

Kerroimme päivistämme, kerroimme toisistamme.

Minulla oli rahallisesti tiukkaa, ihan omasta syystä,
ja hän tarjoutui lainaamaan minulle.
Olin otettu.
Maksoin rahan hänelle melko pian takaisin. 

Kävin kaukana jossain metsissä eräässä muusikoiden tapahtumassa, hyvin alkoholipitoisessa semmoisessa. Hän pyöri mielessäni, ja vaikka olisin taatusti sanonut sanat myöhemminkin, kerroin hänelle kuinka olen ihastunut häneen, ja kuinka hieno ihminen hän on. Kuinka hänen sanat soljuvat äidinkielellään kauniimmin kuin koskaan olin kuullut, sytyttäen ensimmäistä kertaa intoni kieltä kohtaan. 

Hänen asenteensa oli jotain kaunista, mitä en voinut vastustaa. Kevyen huolettoman kuoren alla oli viisautta, halua pohdiskeluun. Älykästä. En pysty koskaan sanoilla oikeasti kuvailemaan tuota mitä hänessä näen, mutta hän saa minut ajattelemaan kuinka maailmassa on paljon älykkäämpiäkin ihmisiä kuin minä. Koska hän on yksi heistä.

Hän on kaunis. Söpö, silloin mustatakkuinen pikku hippiäinen mustissa vaatteissa. Usein katson ja ihailen kuinka hänen kylkensä piirtyy kauniin kaartuen, kuinka hänen kasvoissaan on jotain mitä olen aina hakenut, sitä koskaan pystymättä sanoin kuvailemaan. 

Täydellinen. 

Minun silmiini.

Vähintäänkin.

Hän vastasi viestiin, ja kertoi kuinka minäkin olin hänen mielestään mukava. Olin aivan haltioissani. Taisin kertoa tästä paikalla olleille, vaikkei kukaan oikeastaan edes tiennyt mistä puhuin.

“oho perhana 🙈🙈 olipas kuningas alkoholi kiva ja sinäkin olet aika erittäin tosi kiva ja tuo viesti oli kiva ja älä kuole hei sinne sinä pieni humalainen / krapulainen ihminen, mitään kaduttavaa oo 🐱🐱”

Enkä saanut häntä pois mielestäni, saati että olisin edes halunnut.

“Oon ollu ihan myytyä miestä jo jonkun aikaa, ihan näin ilman humalaakin haluan sanoa että oon ihastunut suhun ja oikeasti haluaisin tälläkin hetkellä olla jossain lähempänä sua kuin Tampereella asti. 

Tiedän ettei olla ees tavattu festareiden jälkeen, mutta kiinnostaa silti, uskotko että kaukosuhteet voisi toimia?” 

“voi apua aww 🙈🙈🙊 nyt hukkasin sanat itsekin, oot ihan huipputyyppi ja todellakin haluisin tavata sut uudestaan (--: 😻 kaukosuhteista mulla ei oo mitään negatiivisia ajatuksia mitä nyt kavereiden menoa oon seurannut, parhaimmillaan yksi tuttu seurustelee Ranskassa asuvan kanssa ties kuinka monetta vuotta että eipä siinä 😸”

Minun täytyi ottaa yhteyttä

Minun täytyi ottaa yhteyttä. Tämä oli kuin unta, tapasin hänet juuri kun sitä vähiten odotin. Kun annoin itseni päästää irti jatkuvasta etsinnästä, annoin itselleni mahdollisuuden olla aito. Aidompi kuin koskaan aiemmin. Kiusallinen, mutta oma itseni. Seurailin kuin leimautunut lintu häntä. Koomisinta onkin, että en tajunnut tätä aivan itsekään. Halusin vain olla hänen kanssaan.

Tuntea hänet.

Unohdin että ihmiset pitävät seuraamista epäilyttävänä. Unohdin oikeastaan kuinka normaalisti käyttäydytään. Kuinka normaalisti puhutaan. Jarmo-Pentti syntyi, yksi pitkäaikaisimmista meidän välisestä jutusta. Jonka alkuperän unohdin, ja muistin uudestaan. Kävellessämme kohti lavoja, esittäytyessäni hänen kavereille.

En silti vielä tiennyt, mutta olisin tulossa tapaamaan henkilön joka saisi minut kokemaan elämäni parhaimmat hetket.

Tapasin henkilön joka sai minut tuntemaan enemmän kuin koskaan. Henkilön jonka kanssa olisimme molemmat virheellisiä, kuitenkaan tietämättä siitä. Kohtalon ivaa, sanon.

Halasin häntä. Ensimmäisen kerran eräänä iltana, kun luulin hänen jo lähtevän. Hain häntä, halusin nähdä hänet vielä kerran, kuulla hänet. Taisin odottaa häntä vain ulkona käyskennellen. En edes muista mitä tein, minä vain odotin. Ja hän olikin lähtemässä, palatakseen myöhemmällä päätöksellä kuitenkin kavereidensa vuoksi vielä takaisin. 

En meinannut edes nähdä häntä pimeässä. Lopulta näin hänet, ja halasin häntä ensimmäistä kertaa. Pelkäsin sen olevan myös viimeinen. 

Hän palasi. Vietimme vielä aikaamme festareilla, nauttien, vaikka olosuhteista kipuillen, ja sen kaiken lopulla halasimme vielä kerran. Mahdollisimman kiusallisesti, hän kavereidensa seurassa, minä halusin halata häntä ja halasin. Halusin ottaa yhteyttä jälkeenpäin, pelkäsin ottaa yhteyttä jälkeenpäin, ja saatoin sanoa hänelle jotain hetkessä. Poistuin, ajelin pitkälle. 

Ajelin myöhään, ajelin läpi yön, vaarallisesti, mutta en saanut enkä halunnut häntä päästäni. Auringon noustessa, univelkaisena ja kofeiinin kyllästämänä, todella tunsin kuinka ihastunut olin. Ihastuksen läpikyllästämä.

“Minut on fyysisesti haavoitettu, olen kolhittu niin että pelkästään takaisin ylös nouseminen tuottaa tuskaa. Olen kärsinyt kevyen krapulan ja aivan liian paahtavan päivän. Olen huutanut kurkkuni kipeäksi ja polkenut jalkani rikki maahan. Olen ollut kylmissäni ja märissäni. Olen mennyt läpi päivien, tunteja velkaa yötä.

Mutta minä olen kokenut musiikkia, yhteistä euforiaa yhdessä muiden kanssa yhden erityisen keikan aikana. Minut löysi kaunis ihminen ja jonka kanssa seurueineen vietin loput festarista. Luin kirjaa joka vei mukanaan syvän tummaan fiktioon. Haiteksti. Kotimatkalla löysin jälleen rakkauden tunteet ja rakastuin hetkeen.

Ajoin eilen yötä myöten kotiin. Aivan liian väsyneenä. Yritin sinnitellä, kunnes yhtäkkiä kaikki ylimääräinen vain hävisi ajatuksista. Ne vain hävisivät, jäljelle jäivät enää pelkät aistihavainnot ja  syvimmät tunteet. Aurinko nousi taivaanrannasta kun ajoin kauniiden, minulle ennennäkemättömän kauniiden maalaismaisemien keskellä. Olin kuin unessa, mutta silti niin valveilla kuin pystyisin koskaan olemaan.

Elämä oli vain siinä hetkessä, tunteissa ja haaveissa, unelmissa.

Ja minä koin. Musiikki oli jälleen kuin painotonta nestettä, joka läpi virratessaan toi mukanaan tunteita. Minä muistin jälleen miltä tuntui tunteiden palo. Miltä tuntui olla aidosti ihastunut, kuinka yhden hymyn näkeminen pystyisi merkitsemään minulle elämääkin suurempaa. Harvoin minä itken onnesta.

Kotikatu puineen näyttää jälleen samalta kuin silloin joskus. Uudelta ja kauniilta.”

10.8.2015

Jännitin. Jännitin todella paljon ottaa yhteyttä, mutta mielessäni tuntui siltä että tekisin elämäni suurimman virheen jos en lähettäisi edes viestiä. Ja niin minä kirjoitin, niin minä lähetin. Löysin hänen numeronsa, pelon sekaisin tuntein kysyin että onko se hän tämän numeron takana.

Hän se oli. Kerroin kuinka hän oli niin vaikuttava persoona että halusin vielä ottaa yhteyttä ja kiittää, jotain. Olemassaolosta? Siitä kuinka hän oli, millainen hän vain on. Olisi ollut väärin jättää edes kiittämättä sen viikonlopun jälkeen. Halusin sanoa jotain. Halusin kuulla hänestä.

Lisää,
enemmän.
Paljon.

Hän vastasi. Minä vastasin. Vastailimme toisillemme. 

Lähetin hänelle sieniä.

Pidin hänestä. Olin ihastunut jälleen.

🍄

Rupesin eilen miettimään sanontaa ettei joku ole elämää suurempaa.
En ollut koskaan sisäistänyt mitä se tarkoittaa.

Elämä on vain joukko asioita.

Kovin harva ymmärtää sitä. Mutta toisaalta, onko se edes väärin? Jokainen saakoon elää miten haluaa.

Harmaan nyansseissa näkyy pilkahduksia jostain

Tekisi mieli huutaa, huutaa niin kovaan kuin pystyn. Päästää ulos kaikki liika ajatus. Silmitöntä aggression purkausta.
Silti haluan vain hiljaisuutta. Tyyntä välinpitämättömyyttä, tyytyväisyyttä.

Olen silti paikoillani, jatkuvassa menossa. On uutta mutta en ole varma tunnenko sitä.

Viikonloppu jännittää. Taisin lupautua johonkin. Sanat hävisivät.

"Olen nyt junassa tulossa tuon takkutukan, epämääräisesti kai seurustelukumppaniksikin laskettavan ihmisen luota. Viikonloppu tuntui vain häviävän, eikä kyllä edes sen vuoksi että lauantai kuolleiltiin vain yhdessä oltuamme perjantain hänen ystäviensä kanssa harrastamassa juominkeja. (Nuorta paria juotettiin mielellään lisää ja usutettiin yhteen.) Tai sen takia että kaikkien kuuden Star Warsin katsominen oli oikeasti melkoinen maratoni, mutta ne todellakin katsottiin koska ne olivat hänelle lapsuudessaan ilmeisen tärkeä elokuvasarja.

Mutta koska välittömästi lähdön jälkeen mielen valtasi apea fiilis. Sinne hän jäi. Ja vaikka ehkä jo ensi viikonloppuna tapaamme Jyväskylässä, tuo viikonloppu oli vain niin lyhyt aika olla tuon ihmisen kanssa yhdessä. Hauska, mystinen pikku hippiäinen joka kyllä nauraa ja puhuu, mutta harvoin itsestään. Niin paljon jäi kysymättä, koska tilanne ei vain ollut oikea. Enkä ole kai koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan, en näin yhtäkkiä. Vielä tuonne matkatessa jännitin onko hän tosiaan se ihminen jonka kuvittelin ja muistin hänen olevan, oliko kaikki vain niin vahvasti värittynyttä kesän jäljiltä. Nyt tiedän että hän on se ihminen josta haluan pitää kiinni, enemmän kuin mistään aikoihin. 

Haluaisin vain kääntyä takaisin ja halata häntä vielä kerran. Tyydyn kuitenkin vain harrastamaan melankoliaa matkallani takaisin kohti ehkä tavallistakin yksinäisemmältä tuntuvaa kotia."

Kaava, suhdeluku ja täydellinen yksilösuorittaja

Tätäkö on aikuisuus?

Tätäkö haluan

Osaan kuitenkin rakastaa. Se on kaikki mitä elämäni tuntuu tarvitsevan pysyäkseen kasassa.

Kumpa voisin vain vähät välittää asioista jotka vievät kaiken aikani. Tukahduttavat mielenkiinnon ja ottavat sisäänsä jatkuvaan stressiin.

Jännitän leukaperiä tahattomasti niin että särkee.

Kun en tee mitään, minulla on pakottava tarve tarkistaa sähköposti, puhelin, toista. Pakenen usein tietokoneelle jossa minua pitää kiinni muut koukuttavat asiat.

Miksi nautin tästä itsensä kidutuksesta.

Toivottavasti Alina palaa pian. Pimeys ja yksinäisyys tuntuvat entistäkin yksinäisemmiltä kun toinen on poissa elämäni fyysisestikin rankimpina aikoina.

En voi itselleni mitään.

Elämä suuntaa kiertotietä kohti uutta määränpäätä

Olen unohtanut kirjoittaa.

Ei minulla ole juurikaan ollut kirjoitettavaakaan.

Elämä on hetkistä monihenkisen yhdistyksen johdossa,
rakastan,
raha on niukoilla kuten aina.

Kesätöitä pitäisi hakea lisää,
soitella perään vaikka sitä inhoaisikin.

Mutta minulla on kaikki hyvin, olen kivun ja nautinnon rajamailla.

Ja se tuntuu oudon hyvältä.

Joku päivä minullakin helpottaa ja se päivä palkitsee minut. 

Täytin 21 vuotta ystävänpäivänä. Minulla oli hieno viikonloppu. Kiitos, oma rakas takkupääni vaikka et tätä lukisikaan.

Memoria

Elämmehän muistoissa. Surullisiin hetkiin musikaaliset meistä kuvittelevat hidasta ja kaikuista pianonsoittoa.

Mollia.

Lapsi lupasi joskus itselleen ettei koskaan hukkaisi lapsen mielikuvitustaan.

Joku päivä hän jätti sen. Virhe huomattiin vasta kun oli liian myöhäistä.

Lapsi kasvoi, muisto ajatuksesta, ajatus muistosta, mitä väliä, olen metropolitaani.

Jokaista myrkkyannosta kohti löytyy yksi menetettävä muisto ja yksi askel kauemmas siitä viattomuudesta joka toimiamme joskus kuvasikin.

Ylpeys on karvas ja väkevä. Kai sen voi huuhtoa abstraktioilla joilla maskeeraan elämäni.

Piiloon on jäänyt asioita, tavaranpaljouden seassa on rikkinäisiä asioita joita en edes halua nähdä. Osa korjattuja, siltikin.


Memoria


Minä haaveilin lentäjästä. Haaveilin poliisista joka valvoisi että ihmisillä olisi hyvä olla. Minä haaveilin lääkäristä joka näkisi ihmisessä hänen lihaksensa, verenkiertoelimistön ja miljardit yhdisteet joista jokainen meistä muodostuu, osaisi lukea evoluution kooruksen jonka nyt tiedän olevan sen likainen joutsenlaulu.

Vuosia tätä laulua kuunneltuani tiedän sen sävelet, soinnin värin mutta jokaisella toistokerralla se tempaa mukaansa ja kertoo jotain uutta, luo kerroksen edellisen päälle jota siinä ei vielä ollut. Pikkuhiljaa kerrokset peittyvät yksi toisensa jälkeen ja vanhat toistot muodostavat jotain mitä me kutsumme muistikuvaksi, neurologisessa verkossa synapsien yhteyksien valtaväylä.

Hiljaa hiipuvia tietoyhteyksiä, hiljentyvää tietovirtaa.



Memoria


Mitä me ikinä todella haluammekaan

Sana vain

Ei hänen ole tarvinnut sitä sanoa, jo pelkästään sen perusteella miten hän katsoo minua. Takkutukkainen hippiäisparini, suuria haaveileva matkaaja. Omien sanojensa mukaan sitoutumiskammoinen. Tänä aamuna hän oli jotain enemmän.
 
Se katse, se hymy.
 
Ne sanat.
 
"Rakastan sua."


Minäkin sinua.

Tyhjä askel

Euroopassa räjähtää ihmisiä. Kirjaimellisesti. Mediassa valtapopulaatio vakuuttaa: minä välitän.

"Katsokaa minun värejäni, kasvojani joilla Ranskaa tunnustan."

Meille markkinoidaan musiikkia, "kuolleiden muistolle".

Kävelen pois, kuljen johonkin ja toivon päätyväni johonkin.

Kuljen ja hyräilen sitä saman kappaleen kertsia joka soi päässäni jo lähtiessä. En tunnista kappaleen sanoja jotta voisin laulaa mukana.

Mitä minä olen tehnyt elämälläni? Ja pitäisikö minun? Mitä se olisi ja onko sillä lopulta väliä?

Tuijotan virtaavaa vettä, siltoja joiden yli ihmiset sitä ylittävät. Leikin mielikuvalla kuinka sillan tukirakenteet pettävätkin. Worst case scenario. Dynaaminen tutoriaali elämän arvaamattomuuteen.

Minä päädyin katsomaan järveä. Ihmisen kädenjälkeä vesirajassa jossain vastarannalla. Sarjakuvamainen possu mustalla silmänaamiolla tuijottaa. On. Ajatukseni harhailevat miettimään minkälainen ihminen tuon on luonut. Mustan possun joukkoomme.

Eikä minulla ole kiire minnekkään. Aamu nousee kuitenkin.