Melankoliaa

Olen kirjoittanut paljon, välittämättä vaihteeksi yhtään kenelle se on mennyt ja mistä puhuinkaan. Tajunnanvirtaa, noin mustaa meikkiä. Minä haluan vain haluta. Jotain. Jotain muuta kuin.

Fysiikka painostaa asioita, mieli painaa maahan ja vaivun melankoliaan. Mihinkä muualle pakenisinkaan mitään? Kuuntelen mustaa musiikkia. Varjoja. Kuiskauksia ja jäänteitä menneistä.
"Rakastan sua." En ole kuullut tuota aikoihin. Se hyvänolontunne jonka siitä aina sai. Se hyvänolontunne kun sen sanoi itse. Ne pitkät halaukset... Minä kaipaan. Vähän ehkä jopa häntä joka hän joskus oli, mutta se on mennyttä. Se on vain muistoja valo- ja mielikuvissa.

Tyttö epäkunnossa. Siltäkö tuntuu sinusta?

Murhaisinko pehmolelun väsymykseeni? Olisinko minä niin raaka? Olen nähnyt unia joissa olen raivostunut silmittömästi ja hakannut ihmisen. Pelästyin, panikoin. Pelkään edelleen tuota unta.

Näen unia Kuusisentie 56 osoitteesta, asuin siellä. Vuosia. Olimme grillaamassa. Nykyään siellä asuu joku toinen perhe.

Vieressäni on kuumemittari, kuivuneita lautasia ja vanha paita. "Varmin keino pysyä köyhänä, on rehellisyys TAJUUTSÄ?" Niin...

Ja kun istun sohvalla minä tuijotan koneen ruutua, kuin se pelastaisi minut joltain mitä en täysin itsekkään tiedä. Koska se olen aina minä.

Olen tilassa jossa en vastaa ulkoisiin ärsykkeisiin.

Inhorealistinen kello kolme

Ohjelmoidut valot välkkyvät kuuden erikokoisen diskopallon kautta värejä sylkevistä tykeistä. Taustalla soi menneen vuosituhannen rock-hitit huutaen limitteriä, äänenvoimakkuutta leikkaavaa laitetta vasten. Tai sitten laitteet vain yrittävät toistaa kovempaa kuin pystyvät. Porukka saapuu pilkun jälkeen tänne. Venäläinen, kuulemma Viron kautta työllistynyt työläinen maksaa minulle illan viimeiset ja hyvästelee minut tarjoamansa hodarin jälkeen keskisormella. Paluumatkaksi seuraan tarttuu yhtä humalainen tyttö ja jutustelemme joutavia. En nähnyt kasvoja. Jälkeenpäin ymmärsin että hän haki selvästi muutakin kuin vain matkaseuraa lyhyelle välille. Hän jäi kuitenkin ulko-ovelleen ja jatkoimme kotiamme. Tampere oli hävinnyt kärpille. Yöllä linnut lauloivat. Kotona silmissä vaelsivat televisiosta tutut valkoiset pisteet mustan kankaan halki, lähes täydellisessä tasapainossa.

Silmät kiinni. Aamu oli jo saapunut.

___

Kävin myös Turussa eräs päivä katsomassa keikkaa. Aamun sarastaessa ajaminen on mahtavuutta, jos vain jaksaa pysyä hereillä. Ja erityisen mahtavaa oli nähdä ensimmäistä kertaa ystävää jonka kanssa on verkossa jakanut paljon. Kiitos.

[_]

Ja minä hymyilin aidosti kävellessäni vesisateessa kotia. Olin nähnyt valon vähenevän, katuvalojen syttyvän ja katujen hiljenevän.

Kunpa vain olisin voinut jakaa sen.

"Eikä kukaan käytä noin mustaa meikkiä"

Julkaistu 22:10

"Kesä saapuu ja ihmiset häviävät omille teilleen, jäljelle jää taas vain yksinäisyys. Ihmiset pitää toisiaan käsistä kun yritän löytää elämästäni edes valonpilkahduksia, mustiin pukeutuva hippiäinen. Olisiko jossain olemassa ihminen jonka kanssa jakaa elämää kesän verran, ehkä jopa pidempäänkin? Jonka kanssa valvoa yön yli keskustellen typeriä, jonka kanssa katsoa pitkään toisiamme silmiin? Käydä festareilla toisella puolella Suomea, joku jonka kanssa haukkua toisiamme ja nauraa päälle? Ottaisitko minut vastaan jos päättäisin tulla luoksesi maailman ääriin? Ottaisithan minut vastaan, sanoen kuinka typerä olen ja nauraen päälle? Nauraisimme ongelmille, olisimmehan löytäneet toisemme. Onnistuneet todennäköisyydellisessä mahdottomuudessa. Etsin sinua missä oletkaan, hajonneena, hukassa, ehjänä, miten vain. Minä olen nähnyt elämää, mutta en mielestäni tarpeeksi. (Tämä ilmoitus on propagandaa täydellisen epätäydellisestä rakkaudesta, sen takana on vain yksi puoli ihmisestä. Tule keskustelemaan kanssani, kokeile onneasi elämän ruletissa, pääpalkintona aivokemiaan perustuva onni jonka kaksi ihmistä voivat saavuttaa keskenään.)"

Ajatuksiin hävinnyt epilogi

En ole syönyt tänään. En vain saa otetta mistään. En ajatuksista. En tunnista itseäni enää ajatuksistani, en näe käsieni liikkeitä luontevina.

Kyllä minä tiedän kuinka minä uppouduin kirjoihin silloin joskus. Mutta oliko se silloin tämmöistä? En muista enää. Toisaalta ymmärtäisin sen, tunnen kuin en olisikaan enää tässä. Olen jossain aivan muualla kuin kehossani, omissa ajatuksissani. Voimistaako krapula sitä? Onko tämä edes krapula jos oloni on fyysisesti hyvä? Olenko vain väsynyt? Hourailenko minä?

Olen vain jossain muaalla. Aistini ovat jossain toisaalla.

Kuolen, mutta onko sen syy sittenkin jotain muuta mihin olen sen kuvitellut päättyvän? Onko se aikaisemmin kuin toivon?




Jos tänään kuolisin, minulla jäisi paljon sanomatta. En kerkeäisi kertoa kuinka rakastan ystäviäni. En ole sanonut ihmisiä turhaan ystäviksini, he tunnistavat itsensä. He ovat olleet minulle tärkeitä, nyt ja tai menneisyydessä.

Kerkeäisin juuri ja juuri mainita vanhemmilleni kuinka rakastan heitä. Aion mainita sen heille nyt.

En kerkeäisi kertomaan kämppikselle kuinka paljon hän on merkinnyt minulle elämässä. Ja kuinka olen rakastanut häntä erommekin jälkeen, vain eri tavalla. Hän on ollut minulle enemmän kuin ystävä.

Eräs tyttö muutti elämäni kertaalleen, en ole tuntenut häntä enää pitkiin aikoihin niinkuin joskus. Olin minä ihastunut, hänkin ehkä joskus minuun, mutta nuoruus voi olla sekavaa aikaa. Yhdessä mahtavan kaveriporukan kanssa, hän antoi minulle oivalluksen siitä että voin olla se kuka oikeasti halusinkaan. Ei suoraan, mutta hän oli esikuvani. Hän ei ehkä lue tätä mutta kirjoitin sen silti.

Sitten tuli kämppis. Hänen kanssaan tein virheitä, paljon, häpeän monia asioita joita kävin itseni kanssa suhteemme aikana, etenkin sen alussa. Haluaisin pyytää anteeksi monia asioita. Mutta hänen kanssaan minä kasvoin siksi kuka olen, ihmiseksi joka pystyy viimein hyväksymään itsensä. Mutta me rakastimme, se antoi paljon anteeksi vaikkei sekään kestänyt kaikkea. Olin hankala, todella hankala. Vaikka ei hän välttämättä sitä edes tiedäkään. Minäkään en nähnyt sitä, vasta nyt alan todella nähdä mitä kaikkea teinkään väärin. Olen kyllä pyytänyt monia noista asioista anteeksi, mutta en tiedä voiko niin herkkiä asioita paikata vain sanoin. Toivottavasti hän löytää paremman rakkauden jostain. Minä halusin olla hänelle täydellinen, mutta epäonnistuin silloin.

Ja sitten on Helsinki. Pieni osa minusta jäi sinne, joku hyvin pieni osa minusta kaipaa edelleen sinne, en koskaan unohda häntäkään. Mutta tämä tarina oli saippuaoopperaa jossa en tiedä löytyykö siinä voittajia. Muistelen lämmöllä niitä hyviä hetkiä, loppuja muistelen enää harvoin. Olen jo käsitellyt ne.

Haluan vielä kiittää itseäni. Olen luonut elämästäni elämisen arvoisen, vaikka joskus vuosia sitten ajattelin toisin. Kiitos. Toivottavasti tarina saa vielä uuden sivun täytettäväksi.

Tältäkö se tuntui kun ahdistaa?

Kaikki on yhtäkkiä tukossa. Musiikki tukkii korvakäytävät, sanat häviävät johonkin, "mä teen ihan mitä vaan, mä meen ihan mihin vaan, lopulta se vie minut sairaalaan" kuulen vasta kun keskityn. Tyhjä olo. Aistit turtuu ja tajunnan eteen vedetään verho.

Pitäisikö minun tuntea nyt jotain? Mitä minun pitäisi ajatella? Minulla on vain paha olla. Taas.

Olin eräs ilta taas viihteellä. Julmettu määrä alkoholia veressä, illan seurassani oli nainen joka oli selvästi kiinnostunut minusta. Mutta en minä halunnut mitään. Mutta minun on vain paha olla. Aina iltaisin.

Puhki palanut valokuva. Pimeässä. Siltä minusta tuntuu juuri nyt. Joku ei vain ole kohdallaan ja minä haluan vain olla muualla. Unohtaa nämä päivät jolloin ei vain tapahdu mitään ja ahdistaa.



Jossain aurinko paistoi. Tänään kävelin sateessa likomärkänä.



Ei kukaan huomaa vaikka olenkin rikki.

Esikoulun esielämää

-HP-
26.04.2015 12:59:11 (muokattu 26.04.2015 13:11:33)

Päiväkodissa oli yks tyyppi jolle tuli valehdeltua jostain "taikakirjasta", selittelin ummet ja lammet tarinoita ja ihmeitä mitä tapahtuu. Taisi ilmassa näkyä jopa hajonneiden "pyhien kirjojen" hiukkasia jos osasi katsoa oikein semmoista katuvaloa vasten, kirpakkaana talvipäivänä pöllyävässä jäähileessä kirkkaimmat kimallukset sisälsivät taikuutta. Tää tyyppi osti sitä tarinaa aina siihen asti kun se muutti jonnekkin. En minä ajatellut että olisin kusettanut, se oli vain semmoista tarinaleikkiä. Myöhemmin vasta oon tajunnut kuinka erikoista tuo oli omalla tavallaan.

Onnistuin jollain tapaa ihastumaan yhteen tyttöön päiväkodissa suht ekoina päivinä. Muistan edelleen nimenkin, Ida. Yhdellä I:llä, sitä hän painotti. Rupesin poraamaan valtavasti kun sinä yhtenä päivänä tiesin hänen lähteneen.

Muistan kun ekaa kertaa musta tapeltiin. Kaks tyttöä halus leikkiä mun kanssa mutta jostain syystä ne suuttu sit molemmat mulle kun yritin kysyä miks ei voitu leikkiä kolmestaan. Pieni poika oli vähän hämillään.



Meillä oli koulussa tietokonehuone, aina välillä sinne sai mennä ja siellä pelailtiin. Sain jopa asentaa sinne yhden Kellogs-pelin, jonka vanhemmat itseasiassa jopa ulkomailta kirjepostissa tilasi. Ihan hiton huikea peli joka löytyy edelleen mummolastakin. Mutta siis sitä siellä pelailtiin, sitten oli kaikenlaista ostoskärrypeliä ja mitä kaikkea, windowsin 3D pinballiakin taidettiin hakata. Se päiväkoti oli melko edistyksellinen näin jälkikäteen muistellen.

Ja sit saatiin aina huutoa kun kiivettiin yhden salin puolapuiden yläpäähän katselemaan. Se oli reippaasti aikuisen pään yläpuolella ja vähän pelokkaanakin siellä sit oli mutta piru vie se oli siistiä kun uskalsi aivan sinne ylös asti mennä. Sitten juuri ennenkuin omat päiväkoteilut loppui niin puolapuiden alapäähän asennettiin ne suojat ettei sinne saanut enää kiivettyä.
 

Ulkona oli semmoinen kumpu jolla leikittiin. Saattoi siellä kerran olla joku köysikin jota käytettiin liaanina kunnes joku loukkasi itsensä. Jossain vaiheessa siellä sit kaivettiin reikä ja maan alta löytyi ikkuna. (Joka tietysti hajosi siinä kaivaessa.) Jumalavita, penskana oltiin ihan kummissaan, ei siellä kummussa ollut missään ovia, portaita tai mitään. Se oli ihan pirun pimeä ja sinne heitettiin sit kiviä selvittääksemme mitä siellä on. *kilin kilin* Sieltä kuului kun kivi löysi lasia tielleen. Tätä jatkettiin jonkun aikaa kunnes sitten ulkovalvoja tuli ja keskeytti puuhat, seuraavana päivänä kuoppa oli tukittu ja valvojat tekivät selväksi että siihen kumpuun ei enää sitten kaivettu. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani että se saattoi olla semmosen 20m päässä olevan nuorisotalon, entisen kyläkoulun joku kellari. Se on hämmentävän kaukana, joku tunneli sinne pitäisi kulkea. Tai sitten se oli vain hylätty maakellari muuten vain. Hämmentävintä oli että se kumpu ei tosiaan kovinkaan korkea ollut lopulta ja minkäännäköistä merkkiä jonkun rakennelman sisältämisestä siiinä ei ollut. Se oli tosi siisti löytö, huhu kiersi että siellä oli hillopurkkeja. Nyttemmin tuokin piha on myllätty uuteen uskoon, paikan perässä ollut kaatunut puukin siivottiin pois kun joku putosi satuttaen itsensä. Minäkin kerran sieltä päästä hyppäsin ja vähän jalkaan sattui, mutta hitto kun siinä oli mukava kiipeillä.

Hän, vailla siipiä

Liikut äänettä, vain kevyet askeleesi koskettavat paljasta lattiaa. Miksi hiljaa itket salaa maailmalta?

Sanot kuiskaten joskus osanneesi lentää. Vailla huolta. Aiot kuulemma palata vielä siihen.

Mutta miksi silti itket niin hiljaa, yksin?

Ja minä katson maailmaa

Pidin yksi ilta "opiskelijaillallisen yhdelle".
Kynttilät tekevät aina sen jonkun.

Kävelin myös pitkin yötä.

En juuri muista ottaneeni tätä kuvaa. Mutta löysin sen, se oli harharetkiä maailmassa ja minä näin siellä jotain.

Mitä vielä?

Silmitön ihastuminen on ihan mukava olo. Kunnes iskee epävarmuus. Pitääköhän se minusta niin? Tulisiko meistä mitään? Ei siinä vielä mitään, sen kestää, mutta sitten kun rupeaa itsekin miettimään onko tämä nyt sittenkään se ihminen? Ennenkuin olen edes tavannut häntä. Kuinka sekaisin voi ihminen saada toisen pään?

Jään hämmentyneenä seuraamaan sivusta kun joku toinen häslää päässäni.