Olen kirjoittanut paljon, välittämättä vaihteeksi yhtään kenelle se on mennyt ja mistä puhuinkaan. Tajunnanvirtaa, noin mustaa meikkiä. Minä haluan vain haluta. Jotain. Jotain muuta kuin.
Fysiikka painostaa asioita, mieli painaa maahan ja vaivun melankoliaan. Mihinkä muualle pakenisinkaan mitään? Kuuntelen mustaa musiikkia. Varjoja. Kuiskauksia ja jäänteitä menneistä.
"Rakastan sua." En ole kuullut tuota aikoihin. Se hyvänolontunne jonka siitä aina sai. Se hyvänolontunne kun sen sanoi itse. Ne pitkät halaukset... Minä kaipaan. Vähän ehkä jopa häntä joka hän joskus oli, mutta se on mennyttä. Se on vain muistoja valo- ja mielikuvissa.
Tyttö epäkunnossa. Siltäkö tuntuu sinusta?
Murhaisinko pehmolelun väsymykseeni? Olisinko minä niin raaka? Olen nähnyt unia joissa olen raivostunut silmittömästi ja hakannut ihmisen. Pelästyin, panikoin. Pelkään edelleen tuota unta.
Näen unia Kuusisentie 56 osoitteesta, asuin siellä. Vuosia. Olimme grillaamassa. Nykyään siellä asuu joku toinen perhe.
Vieressäni on kuumemittari, kuivuneita lautasia ja vanha paita. "Varmin keino pysyä köyhänä, on rehellisyys TAJUUTSÄ?" Niin...
Ja kun istun sohvalla minä tuijotan koneen ruutua, kuin se pelastaisi minut joltain mitä en täysin itsekkään tiedä. Koska se olen aina minä.
Olen tilassa jossa en vastaa ulkoisiin ärsykkeisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna sana!