Ajatuksiin hävinnyt epilogi

En ole syönyt tänään. En vain saa otetta mistään. En ajatuksista. En tunnista itseäni enää ajatuksistani, en näe käsieni liikkeitä luontevina.

Kyllä minä tiedän kuinka minä uppouduin kirjoihin silloin joskus. Mutta oliko se silloin tämmöistä? En muista enää. Toisaalta ymmärtäisin sen, tunnen kuin en olisikaan enää tässä. Olen jossain aivan muualla kuin kehossani, omissa ajatuksissani. Voimistaako krapula sitä? Onko tämä edes krapula jos oloni on fyysisesti hyvä? Olenko vain väsynyt? Hourailenko minä?

Olen vain jossain muaalla. Aistini ovat jossain toisaalla.

Kuolen, mutta onko sen syy sittenkin jotain muuta mihin olen sen kuvitellut päättyvän? Onko se aikaisemmin kuin toivon?




Jos tänään kuolisin, minulla jäisi paljon sanomatta. En kerkeäisi kertoa kuinka rakastan ystäviäni. En ole sanonut ihmisiä turhaan ystäviksini, he tunnistavat itsensä. He ovat olleet minulle tärkeitä, nyt ja tai menneisyydessä.

Kerkeäisin juuri ja juuri mainita vanhemmilleni kuinka rakastan heitä. Aion mainita sen heille nyt.

En kerkeäisi kertomaan kämppikselle kuinka paljon hän on merkinnyt minulle elämässä. Ja kuinka olen rakastanut häntä erommekin jälkeen, vain eri tavalla. Hän on ollut minulle enemmän kuin ystävä.

Eräs tyttö muutti elämäni kertaalleen, en ole tuntenut häntä enää pitkiin aikoihin niinkuin joskus. Olin minä ihastunut, hänkin ehkä joskus minuun, mutta nuoruus voi olla sekavaa aikaa. Yhdessä mahtavan kaveriporukan kanssa, hän antoi minulle oivalluksen siitä että voin olla se kuka oikeasti halusinkaan. Ei suoraan, mutta hän oli esikuvani. Hän ei ehkä lue tätä mutta kirjoitin sen silti.

Sitten tuli kämppis. Hänen kanssaan tein virheitä, paljon, häpeän monia asioita joita kävin itseni kanssa suhteemme aikana, etenkin sen alussa. Haluaisin pyytää anteeksi monia asioita. Mutta hänen kanssaan minä kasvoin siksi kuka olen, ihmiseksi joka pystyy viimein hyväksymään itsensä. Mutta me rakastimme, se antoi paljon anteeksi vaikkei sekään kestänyt kaikkea. Olin hankala, todella hankala. Vaikka ei hän välttämättä sitä edes tiedäkään. Minäkään en nähnyt sitä, vasta nyt alan todella nähdä mitä kaikkea teinkään väärin. Olen kyllä pyytänyt monia noista asioista anteeksi, mutta en tiedä voiko niin herkkiä asioita paikata vain sanoin. Toivottavasti hän löytää paremman rakkauden jostain. Minä halusin olla hänelle täydellinen, mutta epäonnistuin silloin.

Ja sitten on Helsinki. Pieni osa minusta jäi sinne, joku hyvin pieni osa minusta kaipaa edelleen sinne, en koskaan unohda häntäkään. Mutta tämä tarina oli saippuaoopperaa jossa en tiedä löytyykö siinä voittajia. Muistelen lämmöllä niitä hyviä hetkiä, loppuja muistelen enää harvoin. Olen jo käsitellyt ne.

Haluan vielä kiittää itseäni. Olen luonut elämästäni elämisen arvoisen, vaikka joskus vuosia sitten ajattelin toisin. Kiitos. Toivottavasti tarina saa vielä uuden sivun täytettäväksi.