Ja vain yksi

Vain yksi hetki riittää muuttamaan hyvän päivän uudeksi pohjaksi.

Kun vain osaisinkin olla. Tai olisin joku muu, kun vain olisin syntynyt joskus toiseen aikaan. Minä vain vihaan olla yksin. Jos minulla olisi yhtään vähemmän järkeä, joisin itseäni hengiltä.

Ja jälleen, vain ilta ja väsymys vievät minut uuteen päivään.

Minä vihaan itseäni mutta rakastan itseäni liikaa muuttaakseni kaiken.

Koko elämä aikaa, kyllä minä tiedän.

Se ei auta minua hajoamasta kun unohdan unohtaa.

Tämä kohta

Näin ihmisjoukonkin läpi tummat, pitkät hiukset. En minä tunne tätä tyttöä, mutta minä näin hänet silti toista kertaa. Yhtäkkiä taustalla ei soinutkaan enää vain Pelle Miljoona, tai valoissa seisonut vain jälleen yksi kadunmies. Musta siluetti vasten muuta katumaisemaa. Kävellessämme ohitse en voinut kuin katsoa tuon silmiin. Syviin ja myrkyllisen upottaviin, kylmän harmaisiin silmiin. Hetken katsoimme toisiamme. 

.


Tiedät sen tunteen kun sekunti pysähtyy?

.


Minä en kääntynyt perään taaskaan. Katselin vain paikoillani kuinka tuo epätäydellisen kaunis siluetti loittoni yhä kauemmas luotani. 

Kaupunki heräsi jälleen ja jatkoi normaalia eloaan.

Milloin viimeksi olet piirtänyt maahan?

Hetket jotka on vain pakko ikuistaa, syystä tai toisesta.

Kotikaupungin kauneus löytyy kesäisin 

...ja joskus sitä vain päätyy shoppailemaan tavaraa.
Minun tapauksessa 1000€ kitaran joka vain käteen sattuessaan ei enää päästänyt irti.

Se on aivan hiton mahtava kitara.

 Ja loma ei ole hyväksi minulle. Ainakaan juomatavoilleni, häpeällisen paljon olen ollut humalassa ja nauttinut siitä.



Odotin kesältä enemmän.
Onneksi se ei ole vielä ohi.
Vielä.

(´´/}

Yöilta

Elämä yllättää. Se saa ottamaan seuraavan bussin takaisin kotia ja aloittamaan kesän. Se tuo elämään ihmisiä jotka eivät ole häviämässä aivan heti.

Ei yksinäinen unta saa

...vaan valvoo pitkään yöhön haistellen kesäyön raikkaita tuulia. Kuuntelee kauempana ohi ajavia autoja ja kuuntelee kaupunkia. Se ei koskaan nuku, mutta se hiljenee. On satanut ja luonto herää huomiseen jälleen raikkaampana ja elinvoimaisempana. Yksinäinen muistelee aikaa kun rakasti.

Sana

Pöydän ääressa istuu tyttö joka tuijottaa tiiviisti lavalle. Vilkaisee välillä ympärilleen mustaksi rajatuilla silmillään mietteliäänä ja aivan kuin hieman pelokkaana.

Punainen tukka ja hillitty sivusiili punkhenkeen. Tietää ettei hän kasvoillaan mallikisoja voittaisi, mutta hän ei tiedä miten minä katson häntä. Koska hetken ajan hänen sivuprofiilinsa on kuin enkelien veistämä. Lävistykset huulessaan.

En tiedä tuliko hän tänne Mustan Paraatin, vaiko vain Ylpön takia. Emme juttele tänä iltana, mutta muistijälki säilyy. Olenko nähnyt hänet jossain?

Kohottaessa katsettani satun silti nähdä suoraan hänen silmiinsä. Muistan hänet sittenkin.

Melankoliaa

Olen kirjoittanut paljon, välittämättä vaihteeksi yhtään kenelle se on mennyt ja mistä puhuinkaan. Tajunnanvirtaa, noin mustaa meikkiä. Minä haluan vain haluta. Jotain. Jotain muuta kuin.

Fysiikka painostaa asioita, mieli painaa maahan ja vaivun melankoliaan. Mihinkä muualle pakenisinkaan mitään? Kuuntelen mustaa musiikkia. Varjoja. Kuiskauksia ja jäänteitä menneistä.
"Rakastan sua." En ole kuullut tuota aikoihin. Se hyvänolontunne jonka siitä aina sai. Se hyvänolontunne kun sen sanoi itse. Ne pitkät halaukset... Minä kaipaan. Vähän ehkä jopa häntä joka hän joskus oli, mutta se on mennyttä. Se on vain muistoja valo- ja mielikuvissa.

Tyttö epäkunnossa. Siltäkö tuntuu sinusta?

Murhaisinko pehmolelun väsymykseeni? Olisinko minä niin raaka? Olen nähnyt unia joissa olen raivostunut silmittömästi ja hakannut ihmisen. Pelästyin, panikoin. Pelkään edelleen tuota unta.

Näen unia Kuusisentie 56 osoitteesta, asuin siellä. Vuosia. Olimme grillaamassa. Nykyään siellä asuu joku toinen perhe.

Vieressäni on kuumemittari, kuivuneita lautasia ja vanha paita. "Varmin keino pysyä köyhänä, on rehellisyys TAJUUTSÄ?" Niin...

Ja kun istun sohvalla minä tuijotan koneen ruutua, kuin se pelastaisi minut joltain mitä en täysin itsekkään tiedä. Koska se olen aina minä.

Olen tilassa jossa en vastaa ulkoisiin ärsykkeisiin.

Inhorealistinen kello kolme

Ohjelmoidut valot välkkyvät kuuden erikokoisen diskopallon kautta värejä sylkevistä tykeistä. Taustalla soi menneen vuosituhannen rock-hitit huutaen limitteriä, äänenvoimakkuutta leikkaavaa laitetta vasten. Tai sitten laitteet vain yrittävät toistaa kovempaa kuin pystyvät. Porukka saapuu pilkun jälkeen tänne. Venäläinen, kuulemma Viron kautta työllistynyt työläinen maksaa minulle illan viimeiset ja hyvästelee minut tarjoamansa hodarin jälkeen keskisormella. Paluumatkaksi seuraan tarttuu yhtä humalainen tyttö ja jutustelemme joutavia. En nähnyt kasvoja. Jälkeenpäin ymmärsin että hän haki selvästi muutakin kuin vain matkaseuraa lyhyelle välille. Hän jäi kuitenkin ulko-ovelleen ja jatkoimme kotiamme. Tampere oli hävinnyt kärpille. Yöllä linnut lauloivat. Kotona silmissä vaelsivat televisiosta tutut valkoiset pisteet mustan kankaan halki, lähes täydellisessä tasapainossa.

Silmät kiinni. Aamu oli jo saapunut.

___

Kävin myös Turussa eräs päivä katsomassa keikkaa. Aamun sarastaessa ajaminen on mahtavuutta, jos vain jaksaa pysyä hereillä. Ja erityisen mahtavaa oli nähdä ensimmäistä kertaa ystävää jonka kanssa on verkossa jakanut paljon. Kiitos.

[_]

Ja minä hymyilin aidosti kävellessäni vesisateessa kotia. Olin nähnyt valon vähenevän, katuvalojen syttyvän ja katujen hiljenevän.

Kunpa vain olisin voinut jakaa sen.