Tämäkö on elämäni viimeinen luku, tässäkö rivin reuna?

Toinen mies.
"Et kai sä nyt mustasukkanen oo? Pöhkö." *Virnuaa*
________


Henna tuntui koko ajan etäisemmältä. Luulin että olin tehnyt jotain väärin ja yritin hyvittää kaiken järjestämällä överiromanttisen illan meille. Halusin tehdä jotain semmoista josta kaikki haaveilee mutta josta vain harvat pääsee kokemaan koska on omalle rakkaalleen liian itsestäänselvyys. Minä haaveilin semmoisista jo ennenkuin edes tiesin mitä rakkaus oli. Luulin sen jonkun virheen olevan vielä hyvitettävissä, mikäli semmoista olisi. 

Sytyttelin hänen kotipaikkansa läheisen rannan täyteen tuikkuja. Lempipaikkamme. Ajankohtaan nähden lämmin ja tyyni ilta, täysin pilvetön taivas. Varasin mukaan useamman lämpimän peitteen, lämmintä kaakaota ja hänen lempiherkkujaan + lämpimän viltin ettei varmasti tulisi kylmä. Laituri ja ranta suorastaan kylpi tuikkujen vienoa pehmeää valoa. Tähtiä alkoi näkymään pikkuhiljaa ja tarkkaa kuuntelemalla saattoi kuulla hienoisen tuulenvireen jossain kauempana sekä jossain vielä kauempana kaukaa ohi ajavien autojen äänet. Vastarannalla näkyi kalliomaisemat ja kyläkeskuksen väriloisto.
Tunnin ahersin tämän kaiken eteen, vain kuullakseni että hän ei pidä siitä... Siinä vaiheessa tiesin että meidän aika alkoi olla lopuillaan.

Julkaisematon teksti:
"En tiedä miten päin taas olla.

Saan olla helvetin ylpeä itestäni jos onnistun itteni huijaamaan tämänkin paskan ohi.


Suhde tauolla eikä mitään takeita jatkosta.
                     Syy: ei ole.
Tunteet vain viilenivät. Eivät vain molemminpuolisesti.
Ainoa toivo on että kaikki olisi vain sairauden syytä, jos se pystytään hoitamaan?
Joka tapauksessa olen aivan rikki. Pakenen vain todellisuutta ensi keskiviikkoon vanhojen GTA pelien ja ostamieni NCIS kausien avulla.


Vanhemmat riiteli taas. Äiti lähti yöksi pois. Niin ei ole tapahtunut koskaan.
Pelottaa...

Ehkä minä olen etuoikeutettu kun minulla on kaikki tarvittava, koti, ruokaa, rahaa. Rajaton netti. Ymmärtävät vanhemmat.
Tosin, en koskaan ole halunnut kuin ehjän perheen ja jonkun jota rakastaa. Nyt ne molemmat on lähdössä.

Anna mun kaikki kestää..."

Kuukausi sitten päätimme että vaikka minä rakastin häntä kuinka paljon tahansa, ei meidän tulisi enää jatkaa koska vastavuorottomassa suhteessa roikkuminen ei auttaisi kumpaakaan. Puoli kuukautta sen jälkeen kuulin että hän oli ihastunut jo toiseen. Tuona kuvailemanakin iltana hän halusi ennemmin olla tämän uuden ihmisen kanssa viestimässä.
(Vaikka jälkeenpäin kuulin että hänkin tunsi kuitenkin syyllisyyttä kaikesta mitä hän tunsi tätä toista kohtaan ja pitää eroa edelleenkin hänen syynä.) 

Mä hajosin niin helvetin pieniin murusiin että mut pystyi lakasemaan sieltä koulun lattioilta.
Minä itkin.
Keskellä välituntia.
Keskellä ihmisiä.

Minä halusin meidän tarinan olevan sääntö poikkeukseen, halusin hänen olevan elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus... Me opimme olemaan omat itsemme ja opimme elämään yhdessä juuri niinkuin halusimme elää. Me opimme hyväksymään toisemme ja opimme ymmärtämään toisiamme. Opettelimme rakastamaan. Ja opimmekin. Mutta yhtäkkiä minulla ei ole enää ketään kehen tukeutua. Ei ketään ketä pitää sylissä ja katsoa hyvää elokuvaa, ei ketään ketä halata ja ja pitää hyvänä. Menetin ainoan asian mikä oli minulle elämässä tärkeää. Asian joka oli ainoa asia elämässä mitä tarvitsin ollakseni tyytyväinen ja onnellinen, minä olin löytänyt sen mitä haluan elämältä. Halusin vain rakastaa ja olla rakastettu. Nyt olen kuitenkin yksin.


Olen hukassa.