Elämä suuntaa kiertotietä kohti uutta määränpäätä

Olen unohtanut kirjoittaa.

Ei minulla ole juurikaan ollut kirjoitettavaakaan.

Elämä on hetkistä monihenkisen yhdistyksen johdossa,
rakastan,
raha on niukoilla kuten aina.

Kesätöitä pitäisi hakea lisää,
soitella perään vaikka sitä inhoaisikin.

Mutta minulla on kaikki hyvin, olen kivun ja nautinnon rajamailla.

Ja se tuntuu oudon hyvältä.

Joku päivä minullakin helpottaa ja se päivä palkitsee minut. 

Täytin 21 vuotta ystävänpäivänä. Minulla oli hieno viikonloppu. Kiitos, oma rakas takkupääni vaikka et tätä lukisikaan.

Memoria

Elämmehän muistoissa. Surullisiin hetkiin musikaaliset meistä kuvittelevat hidasta ja kaikuista pianonsoittoa.

Mollia.

Lapsi lupasi joskus itselleen ettei koskaan hukkaisi lapsen mielikuvitustaan.

Joku päivä hän jätti sen. Virhe huomattiin vasta kun oli liian myöhäistä.

Lapsi kasvoi, muisto ajatuksesta, ajatus muistosta, mitä väliä, olen metropolitaani.

Jokaista myrkkyannosta kohti löytyy yksi menetettävä muisto ja yksi askel kauemmas siitä viattomuudesta joka toimiamme joskus kuvasikin.

Ylpeys on karvas ja väkevä. Kai sen voi huuhtoa abstraktioilla joilla maskeeraan elämäni.

Piiloon on jäänyt asioita, tavaranpaljouden seassa on rikkinäisiä asioita joita en edes halua nähdä. Osa korjattuja, siltikin.


Memoria


Minä haaveilin lentäjästä. Haaveilin poliisista joka valvoisi että ihmisillä olisi hyvä olla. Minä haaveilin lääkäristä joka näkisi ihmisessä hänen lihaksensa, verenkiertoelimistön ja miljardit yhdisteet joista jokainen meistä muodostuu, osaisi lukea evoluution kooruksen jonka nyt tiedän olevan sen likainen joutsenlaulu.

Vuosia tätä laulua kuunneltuani tiedän sen sävelet, soinnin värin mutta jokaisella toistokerralla se tempaa mukaansa ja kertoo jotain uutta, luo kerroksen edellisen päälle jota siinä ei vielä ollut. Pikkuhiljaa kerrokset peittyvät yksi toisensa jälkeen ja vanhat toistot muodostavat jotain mitä me kutsumme muistikuvaksi, neurologisessa verkossa synapsien yhteyksien valtaväylä.

Hiljaa hiipuvia tietoyhteyksiä, hiljentyvää tietovirtaa.



Memoria


Mitä me ikinä todella haluammekaan

Sana vain

Ei hänen ole tarvinnut sitä sanoa, jo pelkästään sen perusteella miten hän katsoo minua. Takkutukkainen hippiäisparini, suuria haaveileva matkaaja. Omien sanojensa mukaan sitoutumiskammoinen. Tänä aamuna hän oli jotain enemmän.
 
Se katse, se hymy.
 
Ne sanat.
 
"Rakastan sua."


Minäkin sinua.

Tyhjä askel

Euroopassa räjähtää ihmisiä. Kirjaimellisesti. Mediassa valtapopulaatio vakuuttaa: minä välitän.

"Katsokaa minun värejäni, kasvojani joilla Ranskaa tunnustan."

Meille markkinoidaan musiikkia, "kuolleiden muistolle".

Kävelen pois, kuljen johonkin ja toivon päätyväni johonkin.

Kuljen ja hyräilen sitä saman kappaleen kertsia joka soi päässäni jo lähtiessä. En tunnista kappaleen sanoja jotta voisin laulaa mukana.

Mitä minä olen tehnyt elämälläni? Ja pitäisikö minun? Mitä se olisi ja onko sillä lopulta väliä?

Tuijotan virtaavaa vettä, siltoja joiden yli ihmiset sitä ylittävät. Leikin mielikuvalla kuinka sillan tukirakenteet pettävätkin. Worst case scenario. Dynaaminen tutoriaali elämän arvaamattomuuteen.

Minä päädyin katsomaan järveä. Ihmisen kädenjälkeä vesirajassa jossain vastarannalla. Sarjakuvamainen possu mustalla silmänaamiolla tuijottaa. On. Ajatukseni harhailevat miettimään minkälainen ihminen tuon on luonut. Mustan possun joukkoomme.

Eikä minulla ole kiire minnekkään. Aamu nousee kuitenkin.

Lyhyt, pieni ja ohimennen huoliteltu välisoitto

Olen ollut hukassa. Olen sitä kai vieläkin, mutta tajusin vasta mistä se tunne johtuu. Harva asia elämässäni on ollut pysyvää tai lähellä. Kaikki ympärilläni liikkuu samalla kun yritän etsiä onnea. Tai oikeammin kai, yritin. En keksi enää ihmeempää etsittävää.

Kaikki tuntuu vain niin luonnolliselta. Aiemmissa suhteissa olen epäröinyt, pitkään. Asioita jotka joko väistyivät tai korostuivat liikaa. Tällä kertaa minä tiedän. Olenko vain sokeana huumasta, en tiedä. Tuntuu vain... Sanattomalta. Haluan vain koskettaa. Kuulla. Kuunnella.

Mystinen pikku hippiäinen, kirjoittaisin sinusta laulun jos en olisi niin pelokas lausumaan sanoja tarpeeksi kovaan ääneen ylittääkseni soittimien tunteet. En tiedä löytäisinkö edes sanoja kun haluaisin vain kuunnella ääntäsi.

Matkaa

Löysin sanoituksissani itseni Putromaisista sävyistä.

Täysin turta pää, palaa saman ratin taa
Vain yhden haaveen voimin vaihtuu päivä seuraavaan

Vaihtuva maisema välinpitämätön yö, tahto vaimea kakoo pois päivän työt
Vain harras haave korvaa, talteen korjaa

Jos aika jättää, voinko päättää:


Kenet tänne jätän,
saanko muistomerkin tähän?

Jos joku täältä kuolee,
ei liene syytä huoleen

Kun renkaat tietä matkaa,
on kai syytä vielä jatkaa

Sillä vielä minä jaksan,
voin tappaa vielä maksan


Voin tappaa vielä maksan.


Vaan kuinka kauan täytyy täällä vielä matkustaa?

Kun katuvalot liikkuu viistää silmänurkan ohi koira -
Missä määränpää, minne vaatii huolet nää?

Kun etsii omaa haavettaan, sitä silmissään ei nää.
Minä katson pimeää silmiin siellä kädet tuijottaa.


Kenet tänne jätän,
saanko muistomerkin tähän?

Jos joku täältä kuolee,
ei liene syytä huoleen

Kun renkaat tietä matkaa,
on kai syytä vielä jatkaa

Sillä vielä minä jaksan,
voin tappaa vielä maksan

Kenet tänne jätän,
saanko muistomerkin tähän?

Jos joku täältä kuolee,
ei liene syytä huoleen

Kun renkaat tietä matkaa,
on kai syytä vielä jatkaa

Kun autoa mä ohjaan
ohjaan suoraan montunpohjaan

- Matka                                                               

Disclaimer: Sanoitukset eivät kuvasta omia näkemyksiäni, mutta kuuluvat kappaleeseen jonka jopa yritän saada "laulettua".

Pyörivä maailmamme

Tänään piti tehdä kai paljonkin asioita mutta kämppis tuli puhumaan siitä kuinka se muuttaa kirjotusten jälkeen pois.

Niin, tosiaan. Saatana. Onhan tässä aikaa mennyt ja tämänkin asunnon välittänyt yritys on sulkenut Tampereen toimistonsa tässä välissä. Sähkösopimuksia on tullut uusittua ja se kämppiksen huoneen suunniteltu pintaremppa jäi suunnitelman tasolle. Olen elänyt yhtä elämäni hienoimpia vuosia tässä asunnossa saman henkilön kera. Tekeminen taisi jäädä ajattelun varjoon.

Juteltiin pitkä tovi siitä mitä hän on tulevaisuuttaan suunnitellut. Kuulumisia, ajatuksia. Yhtäkkiä tajuan että todellakin tiemme eroaa jälleen, yläasteelta asti toisemme tunsimme ja ainoastaan puolitoista vuotta sitten asuimme hetken eri paikkakunnilla. Nyt meistäkin on tulossa ne vanhat ystävykset jotka joskus näkivät päivittäin. Rupeammeko mekin vain kyselemään toisiltamme kuulumisia muutaman kerran vuodessa? Yhtäkkiä tämä vain iski, vaikka toki hänen muuttoonsa on vielä ensi kesään asti aikaa.
 
Haikeus.

Odottavan aika, maailman sivu täynnä kellonaikoja ja odotuksia

"Olen nyt junassa tulossa tuon takkutukan, jonkunlaisen ystävää syvempää merkitsevän ihmisen luota. Viikonloppu tuntui vain häviävän, eikä kyllä edes sen vuoksi että lauantai leikittiin vain kuolleita yhdessä. (Olimme perjantain hänen ystäviensä kanssa harrastamassa juominkeja. Nuorta paria juotettiin mielellään lisää ja usutettiin yhteen.) Tai sen takia että kaikkien kuuden Star Warsin katsominen oli oikeasti melkoinen maratoni, ne todella katsottiin kaikki koska ne olivat hänelle lapsuudessaan ilmeisen tärkeä elokuvasarja. Ja koska minä en ollut niitä nähnyt. Ne olivat hyviä, voin puoleellisena sanoa.
Mutta koska välittömästi lähdön jälkeen mielen valtasi apea fiilis. Sinne hän jäi. Ja vaikka ehkä jo ensi viikonloppuna tapaamme Jyväskylässä, tuo viikonloppu oli vain niin lyhyt aika olla tuon ihmisen kanssa yhdessä. Hauska, mystinen pikku hippiäinen joka kyllä nauraa ja puhuu, mutta harvoin itsestään. Niin paljon jäi kysymättä, koska tilanne ei vain ollut oikea.
Enkä ole kai koskaan tuntenut näin voimakkaasti ketään kohtaan näin ajoissa. Vielä tuonne matkatessa jännitin onko hän tosiaan se ihminen jonka kuvittelin ja muistin hänen olevan, oliko kaikki vain niin vahvasti värittynyttä kesän jäljiltä. Nyt tiedän että hän on se ihminen josta haluan pitää kiinni, enemmän kuin mistään aikoihin.
Haluaisin vain kääntyä takaisin ja halata häntä vielä kerran. Tyydyn kuitenkin vain harrastamaan melankoliaa matkallani takaisin kohti ehkä tavallistakin yksinäisemmältä tuntuvaa kotia."

 Huomenna.

Kaunis

Olen ollut viikonlopun pitkästä aikaa vain kotona.

Uusi kahvipaketti, kahvi maistuu taas hetken aikaa jumalaiselta.

Aurinko paistaa hieman kelmeästi ikkunasta ja täyttää huonetta väreillä.

Tänään voisi käydä rannassa katsomassa kuinka luonto alkaa valmistautua talveen, tuntea tuulen viileän viiman kasvoilla.


Tuolla jossain on ihminen joka välittää minusta.

Elämää matkan varrelta

Olen jälleen löytänyt onnea, sanat tänne ovat käyneet huomattavan vähiin. Niin ne ovat käyneet aina löytäessäni jotain muistamistakin arvokkaampaa, elämisen arvoista. Olen tehnyt paljon reissuja, alkoholipitoisiakin ja tuntuu että kauniit taiteen sanat pyyhkiytyvät vain annos annokselta pois.

Luin edellisiä viestejäni. Niissä oli kauniita sanoja. Tällä kertaa voin jakaa teille, tai suuremmin itselleni, vain kuvia.

Tampereen metsäpolkuja

Kallein heräteostokseni

Haiteksti

Muistokuva

Harjoittelupaikan loppumaton inventaario

Kaiuttimien kallistajat valmistumassa

Kiitän kämppistäni maalaustarpeista

Koulu alkoi

Matka alkoi

Kyllä, kuvan värit ovat oikeat.

Mostin kaupungissa autoradalla oli monta kaunista auringonlaskua, joka ei tiennyt sinä päivänä työnteon loppumista.

Se pressipassilainen

Tärkeät matkamuistot jotka tiedät ostavasi kun vain näet ne

Kahvila jonka ilmapiiriin rakastuin ja myöhästyin melkein lennolta

Jo hieman "siivottu" sekasotku matkan jälkeisenä aamuna

Kouluaamu

Ensimmäiset tylsyystöhertelyt

Hämäräheppu nuotion ääreltä

Porukoiden ranta ei osaa olla kuin kuvauksellinen.

Kirpputorilöytönä löydetty öljylamppu lopettakoon tämän kuvasarjan