Live

Elä ja elä musiikissa. Humala ja live-musiikki.
Siitä on kauan aikaa, yhdessä kera väsymyksen unohdatat kaiken muun ja elät sen.

Nyt on oma kämppä. Töitä on. Rahaa tulee. Hyvä mieli. Olen terve. Rakastan.

Melkein uskon jumalaan.

Taitaa hän jotain

Ei mulla tällä kertaa muuta. Palattava kohta pois Tampereelta kai.

Maailmani on minun

Uni saa tulla,
viedä mukanaan päivän

Hereillä olen elossa,
mutta unissani minä elän.

Ehkä kun en itseäni tunne,
olen todellinen minä.

On vain maailma jossa haluan elää.

Lentäen tutkan alla, ei sinua huomaa ne jotka katselevat maahan

Elämä on yks iso sekasotku. Luulet tietäväsi missä mennään.
Jossain vaiheessa saatat tuntea että kyyti tasoittuu, mutta kuten olen itselleni ja ystävilleni hokenut, elämä kuljettaa jos vain annat. Ja piru vie minua on myllerretty!





Olen nolannut itseni. Minulle on noussut ylpeys päähän, ja kuinka helvetin kovaa se iski itsetuntoon kun tajusin sen, minusta oli tullut juuri se mitä inhosin.
Inhosin ehkä nimenomaan sen takia, että minä olen semmoinen jos kukaan ei sano sanaakaan vastaan.

Olen ollut hiljaa hyvin pitkään. Koskin tikulla pinnan alle, kysyin varovaisesti verhon takaa. "Onko siellä ketään?" Ojensin käden jos joku sattuisi siihen tarttumaan, joku joka kaipaisi ihmistä seurakseen, ystävällisenä eleenä.
En vain osannut arvata kuinka moni siihen yritti tarttua. Säikähdinkin, mikä vaikutus sillä oli ihmisiin.




Lukemattomia ihmisiä, lukemattomia erilaisia persoonia, toinen toistaan erilaisempia ja omanlaisiaan.



Persoonia joiden kanssa olen päätynyt ryyppäämään punkkarikämpälle keskellä viikkoa kiljua, yhden jonka vuoksi olen maksanut kymmeniä euroja päästäkseni Helsinkiin tapaamaan häntä ja jonka kanssa 11 tuntia oli kuin olisin vain pikaisesti kahvilla kerennyt käydä.
Ihmisiä joiden vuoksi olen kokenut sekä syyllisyyttä, hämmästystä että hämmennystä.
Suuri määrä kahden viestin keskusteluja, keskusteluja joissa minusta odotettiin juuri sitä mitä haluttiin tekstistäni nähdä.



Olen ollut töissä, olen nukkunut 5h yössä ja mennyt kuudeksi töihin. Olen nukkunut 14h putkeen. Olen iloinnut ja surenut sekä rahan tuloa että menoa.

Olen tuhlannut ja säästänyt rahaa, tärkeisiin sekä turhiin asioihin.

Olen juonut alkoholia enemmän kuin pitkään aikaan. Osittain koska sitä on lakkiaisjuhlien jäljiltä, osittain koska se on toisinaan ainoa kylmä asia huoneessani, osittain päänsärkyyn (tensiopäänsärkyyn, en suosittele, mutta toimii minulla), osittain pienen humalatilan vuoksi. Isompaa humalaa ei ole tehnyt mieli juoda vain huvin vuoksi, tiedän seuraukset...



Kai tätä kutsutaan elämäksi?





En osaa enää kuin roikkua mukana, vauhti on kova mutta kyydistä en halua tippua kun kerrankin kyytiin olen päässyt.

Ei auta kuin toivoa että ketään ei satu, ei minua, eikä ketään muutakaan...


Mutta olen takaisin. Kai.

Kahvia

Olet joku joka tuntuu rintalastan alla näin
Mutta pitääkö mun juosta pakoon vai suoraan päin

Heräsin, raotin sälekaihtimia arvioidakseni kuinka paljon kello mahtaisi olla. Aurinko paistoi lämpimästi täyttäen varjoja kaikkialla. Missä aiemmin saattoi nähdä hämärää, oli nyt jälleen nähtävissä paljon enemmän.

Leipää. Tuttuakin tutummaksi tullutta sellaista, mutta vielä silti niin hyvää.
Jakso kertakaikkisen hyvää sarjaa.

Ehkä pitäisi käydä ulkona kun on näin mahtava ilma?









Eteisen lattialta olkalaukkuun mukaan kuukauden ajan ilmaiseksi tuleva Aamulehti ja Ray-Banit päähän, shortsit jalassa metsästämään kahvia!
Päädyin hyvää kahvilaan, jossa rauhassa soi pianomusiikki, ja sain rauhassa juoda pressoni lehden kanssa. Ja mikä parasta: täydellisen löhöiltävässä nahkaisessa nojatuolissa, en ole yhdessäkään kahvilassa istunut niin mukavasti. 3€ kahvista ei tuntunut enää miltään! Kiire unohtui, aika unohtui, hetken ajan tunsin kuinka kaikki oli vain aurinkoa ja beigen eri sävyjä. Oh that feelin'...



Pyörin aikani kaupungilla, kävin keskustorilla vaalikopeilla Vihreiltä kysymässä mitä Vihreät tekis EU:ssa. Minulle ei osattu vastata. Otin mehuni ja läksin. Olin vähän pettynyt, vaikka tiesinkin, ei ilmaistarjoilut ole kuin silmänlumetta ja tyhjäpäisten kosiskelua. Piraattipuolueen koppi sentään osuu naulankantaan: tutustu itse. Yksinkertaista.



Loppupäivän tukehduin omassa huoneessani, tuuletuskaan ei auta enää kun ulkona on yli 20 astetta...


Edit: ASETUKSET! Liikaa on niitä kyllä, nyt voitte myös anonyyminä kommentoida jos mieli vie mukanaan.

Kiire

Otsikko kertoo.

Nyt on töitä, tänäänkin 8h vuoro 14-22, vie voimat kyllä ihan nätisti.

Kyllä nukuttaa.




Ainiin, ja ihastumiset on aina hämmentäviä

Wake me up and keep me awake

I want to see the new world ahead of me.

I spin around 'n' find myself again with a thought

Kurkotan ulos saunan jälkeen kylpyhuoneen ikkunasta.
Aurinko laski jo hetki sitten, mutta näen silti selvään hämärään.
Ilmassa voin melkein haistaa savun, mutta en kuitenkaan. Jään alta sulanut maa tuoksuu, kevät tuoksuu.
Lupaus elämän puhkeamisesta.
Kielellä maistuu vielä viimeiset saunajuoman rippeet.
Vanhempani myyvät tämän talon.

Laitan kengät jalkaani ja kävelen ulos ilman paitaa.
Ulkona on viileä, mutta tarkenen.
Laitan oven kiinni, mutten lukkoon.

Viimeisiä askeleitani näillä main? Miten paljon niitä olenkaan ottanut täällä yli kymmenen vuoden aikana...
Kävelin ympäri talon. Kävelin rinteen alapuolen, jossa en vuosiin ole käynyt kuin korkeintaan ruohoa leikkaamassa. 
Kävelin ylös lännenpuoleista rinnettä takapihalle (kyllä, talomme on tavallaan rinteessä) ja muistelin kuinka ohi jäävällä etupihalla leikin lapsena. Tai otin aurinkoa. Tai makasin ensimmäisen aidon rakkauteni kanssa trampoliinilla kahdestaan, tramppa sattui tulemaan meille vasta kun se pomppuikä oli jo minusta ohi.

Oma kitukasvuinen omenapuuni ei koskaan kukoistanut varjoisalla takapihalla. Nyt siitä on jäljellä vain maasta törröttävä karahka, jonka uudet asukkaat luultavammin raivaavat pois.
Takapihalla on rakoliiteri puille ja pieni kevytrakenteinen ulkovaja talon ulkonurkassa. Isän kanssa olen molempia ollut rakentamassa, isälläni on aina tarve olla joku projekti päällä.

Ylärinteen tikkataulutausta osoittaa kuinka joskus olimme ulkona viihtyvä perhe. Nykyään olemme kaikki omilla teillämme, enkä taida edes muistaa milloin viimeksi olisimme koko perheenä nauttineet yhhdessäolosta.
Itse tikkataulua ei olen näkynyt pariin vuoteen.

Muistot saavat mieleni haikeaksi. Kuljen minne muistot minua vetävät, heti takapihan jälkeen metsään avautuva leikkipuisto oli kymmenien ja kymmenien kesälomapäivien se paikka.
Vielä kerran istuin keinuun ja haaveilin potkaisevani polttopallon kauas lepikköön ja juoksevani itselleni kaukana olevan kiipeilyrakennuksen ympäri ylimääräisen elämän, palamisen uhalla.
Sitä jännitystä.
Minua hieman itketti ajatella että en luultavammin koskaan tule pelaamaan tuota lapsenmielistä peliä.
Ja joutuisin jättämään muistoni tänne. Että minulla ei olisi paikkaa jossa nuoruuteni muistot palaisivat takaisin henkiin. Minun oli pakko palata kotipihaan.

Ne talvet. Idän puoleinen rinne oli pulkkamäkeä varten, ainakin kun olimme vielä pieniä ja pienikin mäki oli suuri nousta ja vauhti uskomaton. Tasaisemmalla kohdalla tapasimme joinain talvina jopa pystyttää nuotion, jossa paistoimme makkaraa ja joimme kuumaa kaakaota ja mumminmehua.

Palasin etupihalle. Joskus siellä oli polkupyöriä. Silloin koko perhe kesäisin kulki pyörillä. Pyöräreissut satamaan jätskille 3km päähän...
Noh, tuli siinä minulle mopo ja myöhemmin kevytmoottoripyörän kautta olen siirtynyt autoihin, nyt edessäni oli vuorostaan oma ruma Fiatini. Ala-asteelaista pikkuveljeäni lukuunottamatta, kukaan perheestä ei taida liikkua enää pyörällä, saati kävellen...
Loin viimeisen silmäyksen lähes harmaansävyiseen, kesäyömäiseen iltaan pihassamme ja muistelin vielä kerran menneitä kesäpäiviä.

Vaikka aika kultaa muistot,
itken niille vähän silti.
On hämmentävää tajuta että koko mun lapsuuden muistot sisältävä talo myydän pois.
Minun muistot myydään.
Ei ajatuksen pitänyt olla niin hankala ja vaikea asia,
mutta tänään se vain väsyneenä, vihdoinkin ehkä rauhan löytäneenä ja henkisesti rentoutuneena iski.

Se on surullista.
Mutta kuitenkin helpottavaa.

Kuinka surullista olisikaan ollut jos noilla muistoilla ei koskaan olisi ollutkaan mitään arvoa?



Nautin eilen kirjaimellisesti lapsellisen paljon Stam1nan keikasta. Niin teki myös osa muistakin samanhenkisistä. Yhtäkkiä "aikuisuuteen" liittyvä ylimääräinen suojien ylläpito, toisten jatkuva tarkkailu ja kaikenkaikkiaan itsensä ylenmääräinen suojelu oli poissa. On typerää että ihmisten pitäisi "aikuistua" iän myötä. Vaikka minä olin loppuillasta puolikuollut enkä saanut happea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sain viimein olla se edesvastuuton joka ei vain halunnut tehdä turhaa pahaa.



Minä: Öitä (23:48)

Tyttö epäkunnossa, siltäkö tuntuu sinusta?

Haluan kesän.
Haluan ihmisiä.
Haluan liikaa kaikkea.

Missä minä tapaan sen jonka kanssa elän loppuelämäni?

Tai olisin onnellinen edes hetken aikaa?

Missä on minulle mahdollisuus tavata tuo ihminen?
Missä olemme?

Kuka minä olen toisen silmissä?

Tai mitä minä haluan olla?

Kuka näkee sen mitä yritän kysyä?
Kuka ymmärtää elämän käsittämättömyyden?

Mutta minun pitää vain odottaa.

Tai unohtaa.

Mutta minun pitää vain jaksaa.
Mutta minun pitää vain horrostaa.



Herätäkseni.

Autuas apatia

Krapulajumi. Hupsista saatana. Noh, päätä ei säre, ruhjeilta säästyttiin... Jäi positiivisen puolelle.

Päässä lyö vähän tyhjää, mutta josko kahvin ja NCIS avulla päivä lähtis käyntiin ja jaksaisin alkaa kasata kamat autoon ja lähteä kissan luo.
Kotiin.
Käymään.
Perhana mulla on ikävä sitä otusta.