Lentäen tutkan alla, ei sinua huomaa ne jotka katselevat maahan

Elämä on yks iso sekasotku. Luulet tietäväsi missä mennään.
Jossain vaiheessa saatat tuntea että kyyti tasoittuu, mutta kuten olen itselleni ja ystävilleni hokenut, elämä kuljettaa jos vain annat. Ja piru vie minua on myllerretty!





Olen nolannut itseni. Minulle on noussut ylpeys päähän, ja kuinka helvetin kovaa se iski itsetuntoon kun tajusin sen, minusta oli tullut juuri se mitä inhosin.
Inhosin ehkä nimenomaan sen takia, että minä olen semmoinen jos kukaan ei sano sanaakaan vastaan.

Olen ollut hiljaa hyvin pitkään. Koskin tikulla pinnan alle, kysyin varovaisesti verhon takaa. "Onko siellä ketään?" Ojensin käden jos joku sattuisi siihen tarttumaan, joku joka kaipaisi ihmistä seurakseen, ystävällisenä eleenä.
En vain osannut arvata kuinka moni siihen yritti tarttua. Säikähdinkin, mikä vaikutus sillä oli ihmisiin.




Lukemattomia ihmisiä, lukemattomia erilaisia persoonia, toinen toistaan erilaisempia ja omanlaisiaan.



Persoonia joiden kanssa olen päätynyt ryyppäämään punkkarikämpälle keskellä viikkoa kiljua, yhden jonka vuoksi olen maksanut kymmeniä euroja päästäkseni Helsinkiin tapaamaan häntä ja jonka kanssa 11 tuntia oli kuin olisin vain pikaisesti kahvilla kerennyt käydä.
Ihmisiä joiden vuoksi olen kokenut sekä syyllisyyttä, hämmästystä että hämmennystä.
Suuri määrä kahden viestin keskusteluja, keskusteluja joissa minusta odotettiin juuri sitä mitä haluttiin tekstistäni nähdä.



Olen ollut töissä, olen nukkunut 5h yössä ja mennyt kuudeksi töihin. Olen nukkunut 14h putkeen. Olen iloinnut ja surenut sekä rahan tuloa että menoa.

Olen tuhlannut ja säästänyt rahaa, tärkeisiin sekä turhiin asioihin.

Olen juonut alkoholia enemmän kuin pitkään aikaan. Osittain koska sitä on lakkiaisjuhlien jäljiltä, osittain koska se on toisinaan ainoa kylmä asia huoneessani, osittain päänsärkyyn (tensiopäänsärkyyn, en suosittele, mutta toimii minulla), osittain pienen humalatilan vuoksi. Isompaa humalaa ei ole tehnyt mieli juoda vain huvin vuoksi, tiedän seuraukset...



Kai tätä kutsutaan elämäksi?





En osaa enää kuin roikkua mukana, vauhti on kova mutta kyydistä en halua tippua kun kerrankin kyytiin olen päässyt.

Ei auta kuin toivoa että ketään ei satu, ei minua, eikä ketään muutakaan...


Mutta olen takaisin. Kai.