Kuinka paljon minä halusin tavata

Keltainen talo. Tappavan murhaava koulu. Matkailu. Läheisyyden kaipuu. 

Me löysimme aiheita joista keskustella, ne tulivat luonnollisesti. Kuumotellen, mutta täydestä halusta tuntea toinen. 

Olimme jo sopineet tapaavamme Savonlinnassa, näkisimme ensimmäisen kerran molemmat toisiimme ihastuneina.

Ja kuinka todella halusinkaan hänet tavata. Soitin Ghostin kappaleita jatkuvalla syötöllä. Yhtyeestä ei enää ketään muuta voinut tulla mieleen. Cirice. Näin kappaleessa hänet. 

Hänet.

Minut.

Meidät.

Molemmat. 

Minä haaveissani kuvittelin meidät siihen tunteeseen, siihen tunteeseen kuinka olemme ja kuulumme toisillemme. Kuinka olemme toisillemme tärkeintä mitä voimme kuvitella. Kuinka avoimuudella toisillemme olemme täydellisen epätäydellisiä. Minä halusin olla sitä. Halusin parasta hänelle. Parasta meille molemmille. 

Löysin itseni junasta kohti Savonlinnaa. Muistan tänäkin päivänä sen jännityksen kun olen matkassa. Katselen ulos vaihtuvia maisemia, jopa pienen pakokauhun pilkahdellessa jossain kaukaisuudessa. Mutta sillä ei ole mitään voimaa, sillä minä olen ihastunut korviani myöten. Minä haluan tavata tuon hippiäisen, haluan saada selvää tunteistani ja kuinka jokin päässäni huutaa saada tietää lisää hänestä. Osaamatta kysyä kuitenkaan melkein mitään.

Melkein myöhästyin junan jatkoyhteydestä, minä juoksin. Juoksin todella kovaa, minä en myöhästy. Juna kyllä odotti vielä minuutteja päästyäni sisälle, mutta en minä sitä tiennyt.

Olen melkein Savonlinnassa. Mietin kuumeisesti, höperönä että pidänkö pipoa päässä vai en kun saavun. Pieni tyyliseikka, johon keskityiin kaikessa siinä jännityksessäni.

Lopulta näin hänet.

Laiturilla. Odottamassa.

Söpö. Sievä. Menetettyjen yöunieni mustanpuhuva ruhtinatar.

Ja minä sain halata häntä jälleen. Pitkään.

Ja se tuntui paremmalta kuin mikään koskaan aiemmin.