Revitty x2

Kuinka paljon voi sattua vaikka odotti pahinta
Kuinka saa herätä huomaamaan rikkinäisyyteen
Vuodan, näkökenttä kapenee ja nukahdan uudelleen

Sanat jäävät mielen patojen taakse
Haluan nähdä sen mutta hukun tunteiden tulvaan
Sanat toistuvat, pettymykset toistuvat, samat kaavat
Ollaan ystäviä, kavereita, ehkä joskus, luultavasti ei enää koskaan

Mutta haluan uskoa parasta.
Ja toivon parasta muille


Miksi ihminen kuin minä saa kokea niin paljon? Miksi se yhtäkkiä on olematta, miksi yhtäkkiä olen jälleen yksin ja tyhjä?

SAATANA, oon niin helvetin vittu kypsä tähän koko saatanan pelleilyyn. Vittu päähän kaikki, painukaa helvettiin.

Minä haluaisin vain olla onnellinen. Ei ole ollut meidän aika, ei... Tekisi mieli heitellä asioita, repiä tavarat niin jumalattomalla raivolla että väsyisin fyysiseen rasitukseen ja nukahtaisin niille sijoilleni. Haluan sanoa pahasti, saada toinen muistamaan ikuisesti sanoja jotka ihmisen syvimmästä ja haavoittuvimmasta, viattomasta ja turvattomasta olemuksesta käännän toista vastaan, mutta pelkkä ajatus välittämäni ihmisen murskaamisesta henkisesti saa minut tuntemaan (entistäkin enemmän) pahoin...


Oma vika, kärsi kurja kärsi. Vittu ehkä joskus opin olemaan... Elä koskaan vahingossakaan erehdy rakastumaan, kuinka monta kertaa jaksat repiä itsesi kappaleiksi ja kasata itsesi yksin pala palalta uudelleen? Minä olen ollut vahva. Viitseliäs. Jaksava. Mutta kuinka kauan... Revin itseni viimeiseen asti rikki etsiessäni sitä jotakuta, hulluuteen asti.
Kyllä minä tästäkin pääsen yli, kunhan vaan riehuin. Ei se ollut kuin muutaman kuukauden suhde...