Rauhallinen, placebon kaltaisesti turvallinen sekasorto, kaaos.
Tuttavallinen yksinäisyys.
Ymmärsin rakastavani. Tai ainakin sillai vähäsen että uskallan jo sanoa niin.
Yksi väärä teko ja askeleeni käyvät sillalla jota en näe allani.
Ne käyvät siltaa jonka pelkään johtavan ei mihinkään ja häviävän alta, pudottaen minut ennenkuin edes tajuan varoa.
Jälleen.
Vielä välillä näen pilkahduksia laudoista.
Kun oikein yritän tarkentaa katsettani, voin hetken aikaa nähdä jotain mille turvallisesti asettaa jalan. Mutta seuraava askel on aina askel tyhjään.
Tyhjää hiljaista tunnustelua, enkä näe määränpäätäni.
Toivon sen vain olevan.
Siitä on kohta kuukausi.
Olen pahoillani.
(Olin perjantaina jälleen ihminen joka oli hyvää seuraa. Puhetta riitti, juomaa tarjottiin suunnasta jos toisesta. Soittoa, naurua. Hippi-ilta, kertakaikkiaan. Jossain välissä sain peräti viestejä, iloisia viestejä ja olin iloinen. Lauantaina en poistunutkaan neljän seinän sisältä mihinkään, vaikka piti käydä useamman bändin rock-tapahtumaa katsomaan. Jos darra ei fyysisesti ilmene, niin vähintään psyykkisenä väsymyksenä ja tylsistymisenä. Mitään en halunnut ajatella. Mikään ei tuntunut miltään. Mikään ei huvittanut. Alkoholi lainaa huomiselta, kyllähän minä sen tiedän...
No happy messages since friday...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna sana!