Näen sumua joka puolella. Tunnistan kyllä hahmot udun takaa ja pystyn halutessani vaikka koskettamaan. Sumu ei itsessään haittaa. Pidän yksinolostakin.
Mutta edes aurinko ei paista. Siinä missä aurinkoisessa kesäilmassa kevyt sumu ei kadottaisi mitään, näkisin kaiken ja sumu kaunistaa valkoisella puhtaudellaan kaiken mitä näen.
Hämärässä näen enää vain ääriviivat, jos niitäkään.
Alkoholilla oli osuutta asiaan. Tapasin uusia kauniita ihmisiä, mutta se sai minut väärään. Oli mahtava tuntea ihmisiä, mutta krapulassa kaikki tuntui olevan toisin. Päässäni oli kysymyksiä ja ajatuksia joita halusin mutta häpesin. En minä. En tässä tilanteessa. En halua leikkiä. En ihmisillä.
Koko maailma hävittää kauneutensa kun käy ryyppäämässä.
Kestää viikkoja päästä olotilaan jossa joku tuntuisi.
Ei enää näin, ei.
Kaipaan aurinkoani.
Se sattuu silmiin jos sitä katsoo kesällä.
Talvellakin se sattuu, mutta ei niin paljoa ettenkö nauttisi niistä harvoista hetkistä kun saan vain seistä sitä kohti ja antaa valon täyttää mieleni.
Ps. Kahvi. Tänään se oli harvinaisen hyvää, niin hyvää että ehkä tästä vuodesta saattaakin tulla jotain hyvää. Mutta suunnitelmista lisää seuraavassa postissa, edessä saattaa olla elämäni suurin ja sitä eniten koskaan muuttava päätös.
Kirjotat hyvin! :)
VastaaPoista