Ylivahvaa aamukahvia

Ehkä voisi kokeilla taas alkaa kirjoittaa useammin päivästä.







Tai jotain. Olo on vähän turta.

Jälleen.















On vaikeaa.

Ympärilläni on kyllä ihmisiä.

Mutta en kaipaisi kuin sen yhden.

Yritän liikaa.
Kaipaan liikaa.

Joskus elin siitä.

Se oli musiikkia.

Sitten se oli ihminen.

Ihminen hajosi,

tilalle tuli toinen paikkaamaan,

ja jätti lähtiessään rikkinäiset reunat

Juttelin parin viestin verran ihmisen kanssa joka kirjoitti kuin minä joskus.





Haluaisin elää kesän.
Haluaisin löytää jonkun jonka kanssa elää sen, istua kahdestaan ja katsoa toista silmiin tuntien ajan. Kokea ne alun jännitykset kun kumpikaan ei uskalla vielä koskea. Katsotaan. Puhutaan hiljaisuudessa, puhumme silmillämme. Pidetään toisiamme kädestä, eikä kumpikaan halua päästää irti vaikka ne vähän hikoavatkin jo. Antaa illalla lähtiessä viimeinen, pitkä halaus jonka ei kumpikaan haluaisi, ei koskaan päättyvän. Saapua paikalle aamulla ja katsella yhdessä aamun valonsäteiden leikkaavan aamuisen usvan läpi.

Haluaisin yhdessä haaveilla lämpimistä öistä jolloin käveltäisiin kahdestaan pitkin rantaa, tuntea pehmeän kostean hiekan jalkojen alla. Katsoa taivasta yhdessä. Leikitellä toisen hiuksilla, kuiskia korvaan rakkaudesta ja nukahtaa huolettomana ja onnellisena, yhdessä.

Haluaisin nauraa yhdessä hölmöille asioille joita ei kukaan muu ymmärrä. Haluan katsoa yhdessä telkkaria sohvalla rönöttäen yhdessä mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Silitellä toista huomaamatta sitä itsekkään, pitää hyvänä. Halata takaapäin, leikkiä painia joka päättyy nauruun ja suudelmaan jota kumpikaan ei ajatellut. Suudelmaan joka tulee puhtaasta rakkaudesta ja sen osoituksesta, suudelma jossa vähän ehkä hampaat koskee ja revetään taas nauruun. Suudelma jonka jälkeen jäädään vierekkäin selälleen hiljaisuuteen ja katsotaan toisiamme silmiin, silmiin joista ei koskaan saa tarpeekseen.

Vielä joku kaunis päivä...