Tyhjä askel

Euroopassa räjähtää ihmisiä. Kirjaimellisesti. Mediassa valtapopulaatio vakuuttaa: minä välitän.

"Katsokaa minun värejäni, kasvojani joilla Ranskaa tunnustan."

Meille markkinoidaan musiikkia, "kuolleiden muistolle".

Kävelen pois, kuljen johonkin ja toivon päätyväni johonkin.

Kuljen ja hyräilen sitä saman kappaleen kertsia joka soi päässäni jo lähtiessä. En tunnista kappaleen sanoja jotta voisin laulaa mukana.

Mitä minä olen tehnyt elämälläni? Ja pitäisikö minun? Mitä se olisi ja onko sillä lopulta väliä?

Tuijotan virtaavaa vettä, siltoja joiden yli ihmiset sitä ylittävät. Leikin mielikuvalla kuinka sillan tukirakenteet pettävätkin. Worst case scenario. Dynaaminen tutoriaali elämän arvaamattomuuteen.

Minä päädyin katsomaan järveä. Ihmisen kädenjälkeä vesirajassa jossain vastarannalla. Sarjakuvamainen possu mustalla silmänaamiolla tuijottaa. On. Ajatukseni harhailevat miettimään minkälainen ihminen tuon on luonut. Mustan possun joukkoomme.

Eikä minulla ole kiire minnekkään. Aamu nousee kuitenkin.